SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Todella Renzo tuskin oli astunut sairaalan kynnyksen yli ja poikennut oikealle astumaan tietä, jota myöten aamulla oli saapunut kaupungin muurille, kun alkoi rakeiden tapaan sadella harvoja ja suuria pisaroita, jotka pudoten valkoiselle ja kuivalle tielle, ja ponnahtaen siitä takaisin, nostivat ilmaan hienoa pölyä. Mutta pian pisarat kävivät tiheämmiksi ja muodostivat oikean sateen; ja ennenkuin hän oli saapunut polulle, tuli vettä alas kuin saavista kaataen. Renzo ei suinkaan siitä käynyt levottomaksi, vaan kahlasi päinvastoin iloisena eteenpäin, nauttien tästä raittiista viileydestä, tästä ropinasta, tästä korsien ja lehtien kahinasta, jotka heiluivat, valuivat vesipisaroita ja loistivat kirkkaan vihreinä. Hän hengitti pitkään ja syvään. Ja tässä luonnon virkoamisessa hän ikäänkuin vapaammin ja vilkkaammin tunsi omassa kohtalossaan tapahtunutta muutosta.
Mutta kuinka paljoa täydellisempi olisi ollut tämä tunne, jos hän olisi voinut arvata, mikä nähtiin muutama päivä myöhemmin, nimittäin, että tämä sade huuhteli pois rutonsiemenet, että, jos ei sairaala sen päivän jälkeen voinutkaan päästää seiniensä sisältä kaikkia eläviä, jotka se sisälsi, se ei ainakaan enää niellyt kitaansa toisia, että viikon kuluttua nähtiin ovien ja myymälöiden jälleen aukenevan, ja että silloin enää puhuttiin korkeintaan eristävistä varokeinoista, ja että rutosta jäi sinne tänne jokunen jälki; tuollainen häntä, jonka jokainen vitsauksen hirviö aina ajaksi jättää jälkeensä!
Matkamiehemme kulki siis iloisena, selvittämättä itselleen minne ja tokko yleensä hänen piti pysähtyä sinä yönä, hänestä kun vaan oli pääasia rientää eteenpäin ja mitä pikimmin saapua kotikyläänsä, tavata joku, jonka kanssa olisi voinut puhua, jolle olisi voinut kertoa seikkailunsa, ennenkaikkea, jotta olisi pian voinut lähteä matkaan Pasturoon Agnesea hakemaan. Hän astui, mieli vielä vallan kuohuksissa sen päivän kokemuksista. Mutta noista kurjuuden, kauheuden ja vaarojen kuvista sukelsi aina esiin yksi ajatus: "Olen hänet löytänyt; hän on parantunut, hän on minun omani!" Ja samassa hän hypähti ilosta, roiskuttaen ympärilleen vettä kuin villakoira, joka noustuaan vedestä rannalla pudistaa itseään. Toiste hän tyytyi vähäiseen käsien hierontaan ja riensi entistä voimakkaammin eteenpäin. Katsellessaan tietä, hän ikäänkuin poimi ne ajatukset, jotka oli tullessaan sinne jättänyt aamulla ja edellisenä päivänä, ja kaikkein halukkaimmin juuri ne, joita silloin enimmin oli koettanut karkoittaa: epäilykset, vaikeudet löytää hänet, löytää hänet elävänä niin useiden kuolleiden ja kuolevien joukosta!
— Ja löysin hänet elävänä! hän vielä itsekseen lisäsi. Ajatuksissaan hän siirtyi takaisin tuon päivän kaikkein hirvittävimpiin kohtauksiin; hänellä oli elävänä edessään tuo hetki, jolloin tarttui kolkuttimeen ja ajatteli: "Onko hän siellä, vai eikö ole." Ja siihen hän oli saanut niin äreän vastauksen. Eikä hänellä ollut aikaa siitä loukkautuneessa mielessään tointua, kun jo tuo hurjistunut roistojoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja tuo sairaala, tuo nielevä meri! Sieltä minun piti hänet löytää! Ja löysinkin! Hänen mieleensä palasi niinikään tuo hetki, jolloin parantuneiden jono oli kulkenut ohi: mikä kauhea hetki! Mikä sydämentuska, kun ei ollut häntä siinä nähnyt! Ja nyt tuo kaikki oli yhdentekevää. Ja tuo naisten osasto sairaalassa! Ja siellä, tuon kojun takana, juuri kun hän vähimmin odotti, tuo ääni, todella juuri tuo ääni! Ja sitten nähdä hänet jalkeilla! Mutta olihan vielä jälellä tuo lupauksen solmu, ja kireämmälle vedetty kuin koskaan. Mutta sekin selvisi! Ja tuo viha Don Rodrigoa kohtaan, tuo lakkaamaton kostonhimo, joka katkeroitti kaikki hänen surunsa, myrkytti kaikki hänen lohduttavat toiveensa, sekin oli haihtunut! Sanalla sanoen, olisi vaikeata kuvitella onnellisempaa tilaa kuin hänen, lukuunottamatta hänen levottomuuttaan Agneseen nähden, ja surua, minkä aiheutti isä Cristoforon terveydentila ja se seikka, että yhä vielä oltiin keskellä ruttoa.
Iltahämärässä hän saapui Sestoon; eikä sade näyttänyt aikovan herjetä. Mutta kun hän tunsi jalkansa tavattoman virkeiksi ja kun oli niin paljon vaikeuksia saada sopiva yömaja, ja ollen näin kosteassa tilassa ei hän edes ajatellut yöpymistä, Ainoa hankaluus, joka häntä vaivasi, oli vahva ruokahalu. Sillä näin suuri menestys olisi pannut hänet helposti sulattamaan vallan toisenlaisia ruoka-annoksia kuin kapusiinilaisen niukkaa liemiruokaa. Hän tähysteli, eikö täälläkin löytäisi leipurin myymälää. Hän löysikin sellaisen. Hän osti kaksi leipää, jotka ojennettiin hänelle pihdeillä ja noudattamalla kaikkia muita varokeinoja. Toisen niistä hän pisti taskuunsa, toista alkoi syödä; ja eteenpäin!
Kun hän kulki Monzan läpi, oli jo täysi yö. Kuitenkin hänen onnistui löytää portti, joka johti hänen tielleen. Mutta lukuunottamatta tätä onnellista sattumaa, joka ei ole vähäksi arvosteltava, saattaa kuvitella, millaisessa kunnossa oli tie, ja mihin kuntoon se hetki hetkeltä joutui.
Ollen — samoin kuin kaikki nämä tiet, kuten lienemme toisaalla maininneet — kahden multapenkereen välissä, melkein kuin virranpohja, se oli muodostunut tuona hetkenä, jos ei suorastaan joeksi, niin ainakin lokaojaksi; ja tavan takaa siinä oli kuoppia, niin että hädin tuskin sai niistä jalkineensa ja jalkansakin jälleen tielle pelastetuiksi. Mutta Renzo suoriutui niistä niin hyvin kuin saattoi, osoittamatta kärsimättömyyttä, kiroilematta ja vaivaansa surematta; sillä hän ajatteli, että joka askel, niin vaivaloinen kuin olikin, vei hänet eteenpäin, ja että sade oli lakkaava, kun Jumala niin salli, ja että päivä oli valkeneva aikanansa, ja että se matka, jonka hän sillä välin suoritti, oli selän takana.
Eikä hän edes näitä hankaluuksia ajatellut muulloin, kuin kaikkein vaivaloisimmissa kohdissa. Tämä oli päinvastoin huvia. Hänen mielessään työskenteli, sen kokonaan täyttäen, viimeksi kuluneiden surullisten vuosien muisteleminen; paljon oli ollut sekavuutta, vastoinkäymisiä, sellaisia hetkiä, jolloin oli ollut menettämäisillään toivonkin ja valmis katsomaan kaikkea menetetyksi. Ja nyt hän niihin vertasi niin erilaisen tulevaisuuden kuvaa: Lucian saapumista, häitä, kodin perustamista, kestettyjen vaiheiden kertomista ja koko heidän elämäänsä.
Miten hän suoriutui tienristeyksissä, auttoiko hänen vähäinen perehtymisensä seutuun ja yön himmeä valo häntä aina löytämään oikean tien, vai poikkesiko aina umpimähkään oikeata kulkemaan, sitä en saata sanoa. Hän itse, jolla oli tapana kertoa tarinansa pikemmin liian laveasti, kuin liian lyhyesti — ja kaikki antaa aihetta uskomaan, että outo lähdekirjailijamme oli moneen kertaan kuullut hänen itsensä sitä kertovan — sanoi tässä kohdassa, ettei muistellut tätä yötä muuten, kuin olisi viettänyt sen vuoteessa uneksien. Oli miten tahansa, hän sen yön loputtua oli saapunut Addajoen rannalle.