Ja hän poistui majasta Renzon kanssa.
Ilta oli vallan lähellä, ja rajuilman puhkeaminen näytti yhä lähempää uhkaavan. Munkki tarjosi uudelleen Renzolle yömajaa kojussaan.
— En saata pitää sinulle seuraa, hän lisäsi, mutta sinulla on ainakin katto pääsi päällä.
Mutta Renzo tunsi vastustamatonta tarvetta lähteä liikkeelle, eikä ollut halukas kauempaa viipymään moisessa paikassa, varsinkaan, kun hänellä ei olisi ollut lupa tavata Luciaa ja kun ei edes olisi voinut hieman seurustella kelpo munkin kanssa. Mitä tuli vuorokauden aikaan ja ilmaan, saattaa sanoa, että yö ja päivä, auringonpaiste ja sade, länsi- ja pohjatuuli olivat hänestä sinä hetkenä vallan yhdentekeviä.
Hän siis kiitti munkkia, selittäen tahtovansa mitä pikimmin lähteä
Agnesea etsimään.
Kun olivat keskimäisellä tiellä, munkki puristi hänen kättänsä ja sanoi:
— Jos tapaat, minkä Jumala suokoon, tuon hyvän Agnesen, niin sano hänelle terveisiä minultakin. Ja hänelle, ja kaikille muille, jotka ovat elossa ja muistavat veli Cristoforoa, sano, että rukoilevat hänen puolestaan. Jumala seuratkoon askeleitasi, ja siunatkoon sinua alati.
— Oi, rakas isä!… Näemmekö toisemme jälleen? Näemmeköhän toisemme jälleen?
— Tuolla ylhäällä, niin toivon.
Ja näin sanottuaan hän erosi Renzosta, joka jäi katsomaan häntä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä. Sitten Renzo kiireisesti kulki portille, luoden oikealle ja vasemmalle viimeisen säälin silmäyksen tähän tuskien tyyssijaan. Siellä oli paraikaa tavaton liike; monattot juoksentelivat edestakaisin, tavaroita kokoiltiin, kojujen kangasseiniä kohenneltiin ja potilaat kulkivat horjuen ja hapuillen joko kojuihin tai pylväskäytäviin hakemaan suojaa uhkaavalta rajuilmalta.