— Täten voitte te, vastasi munkki, tehdä mieluisen teon Herralle, ja samalla hyvän teon lähimäisellenne. En enempää suosita teille tätä nuorta naista, sillä näen jo, että hän on kuin oma lapsenne. Ei enää voi muuta kuin kiittää Herraa, joka osaa näyttäytyä isäksi vitsaustensakin ahdistaessa, ja joka johtamalla teidät yhteen, on antanut niin selvän merkin rakkaudestaan teihin molempiin. — Siis matkaan, hän sitten virkkoi kääntyen Renzon puoleen ja tarttuen hänen käteensä. Meillä molemmilla ei enää ole mitään tehtävää täällä. Olemmepa jo viipyneet täällä liiankin kauan. Lähtekäämme.
— Oi, isä, sanoi Lucia: saanko vielä nähdä teidät? Minä olen parantunut, minä, joka en tee mitään hyvää tässä maailmassa, ja te!…
— Olen jo aikoja sitten, vastasi vanhus vakavasti ja lempeästi, aikoja sitten anonut Herralta armoa, suurta armoa, nimittäin saada päättää päiväni lähimäiseni palveluksessa. Jos hän nyt tahtoo myöntää sen minulle, on minulle tarpeellista, että kaikki, jotka minua rakastavat ja säälivät, auttavat minua häntä kiittämään. No niin, lähtekäämme. Sanokaa Renzolle, mitä tahdotte saattaa äitinne tietoon.
— Kerro hänelle kaikki, mitä olet nähnyt, sanoi Lucia sulhaselleen: että täällä olen tavannut toisen äidin; että palaan hänen luokseen niin pian kuin suinkin, ja että hartaasti toivon tapaavani hänet terveenä.
— Jos tarvitset rahoja, sanoi Renzo, on minulla tässä kaikki ne rahat, jotka lähetitte, ja…
— Ei, ei suinkaan, keskeytti leski; minulla on niitä enempi, kuin mitä tarvitsen.
— Lähtekäämme, toisti munkki.
— Näkemiin, Lucia!… Jääkää hyvästi tekin, hyvä rouva, virkkoi
Renzo, joka ei löytänyt sanoja ilmaistakseen, mitä tunsi.
— Kuka tietää, eikö Herra suo meille sitä armoa, että vielä kaikki kerran näemme toisemme jälleen? huudahti Lucia.
— Olkoon Hän aina kanssanne, ja siunatkoon Hän teitä, sanoi molemmille ystävättärille isä Cristoforo.