— Palaa hyvässä turvassa ja täydessä luottamuksessa entisiin vakaumuksiisi, jatkoi kapusiinilainen. Ano uudelleen Herralta sitä armoa, jota ennen häneltä anoit, tullaksesi hyväksi puolisoksi. Ja ole varma siitä, että hän sen on myöntävä entistä runsaampana näin monien kärsimysten jälkeen. — Ja sinä, hän sanoi kääntyen Renzon puoleen, muista, poikani, että Kirkko antaessaan sinulle tämän toverin, ei suinkaan tarjoa sinulle ajallista ja maallista lohdutusta, joka, joskin se olisi eheä ja vapaa kaikesta surusta, kuitenkin välttämättömästi loppuisi suureen suruun eronne hetkenä; vaan että se sen tekee, johdattaakseen teidät molemmat sille lohduttavan ilon polulle, jolla ei loppua ole. Rakastakaa toisianne kuin matkakumppanit ainakin, ajatellen, että teidän on eroaminen toisistanne täällä alhaalla, mutta toivoen tapaavanne toisenne tuolla ylhäällä ainiaaksi. Ylistäkää taivasta, joka on saattanut teidät tähän tilaan, ei rajujen ja haihtuvien ilojen, vaan kärsimyksen ja kurjuuden kautta, valmistaakseen teitä vastaanottamaan rauhallista ja hillittyä onnea. Jos Jumala lahjoittaa teille lapsia, niin pitäkää silmämääränänne kasvattaa heidät Häntä varten, herättää heissä rakkautta Häneen ja kaikkiin ihmisiin. Ja silloin olette varmat, että ohjaatte heitä hyvin kaikessa muussa. — Lucia! onko hän sinulle sanonut — ja hän osoitti Renzoa — kenet hän näki täällä?
— Oi, isäni, hän sen kyllä sanoi.
— Rukoilkaa hänen puolestaan. Älkää siihen väsykö. Ja rukoilkaa myös minunkin puolestani… Lapsukaiset, haluan, että teillä olisi muisto munkkiparalta.
Ja nyt hän otti esiin kopastaan karkeasta puusta tehdyn lippaan, joka oli höylätty ja koristettu kapusiinilaisen huolella ja hienolla aistilla. Hän jatkoi:
— Tässä sisällä on jäännös tuosta leivästä … ensimäisestä, jota armon-antimena olen pyytänyt; se on tuo leipä, josta olette kuulleet puhuttavan! Minä luovutan sen teille: säilyttäkää sitä. Näyttäkää sitä lapsillenne! He tulevat surulliseen maailmaan, surullisiin aikoihin, keskelle ylvästelijöitä ja kiihoittajia. Sanokaa heille, että heidän aina tulee antaa anteeksi, aina ja kaikki, kaikki! ja että hekin rukoilevat munkkiparan sielun puolesta.
Ja hän ojensi lipasta Lucialle, joka vastaanotti sen kunnioittavasti, kuin olisi se ollut pyhänjäännös. Sitten munkki virkkoi ääni levollisempana:
— Sano nyt minulle, mitä turvaa ja tukea sinulla on Milanossa, Minne aiot mennä asumaan täältä lähdettyäsi? Ja kuka vie sinut äitisi luo, jonka Jumala toivoaksemme on suojellut terveenä?
— Tämä hyvä rouva on tällä aikaa vallan äitini sijassa. Me lähdemme täältä yhdessä, ja hän on pitävä huolen kaikesta.
— Jumala häntä siunatkoon! sanoi munkki, lähestyen vuodetta.
— Minäkin teitä kiitän, sanoi leski, siitä onnesta, minkä olette tuottanut näille ihmisparoille, vaikka toivoni olikin aina saada pitää luonani tätä rakasta Luciaa. Mutta vastaiseksi pidän häntä talossani; saatan itse hänet hänen kotikyläänsä ja luovutan hänet äitinsä haltuun. Ja — näin hän jatkoi puoliääneen, — tahdonpa antaa hänelle myötäjäiset. Minulla on liiaksi omaisuutta, sillä niistä, joiden olisi määrä siitä kanssani nauttia, ei enää ole ainoatakaan elossa.