Ystävä poistui ja palasi tuoden pari risukimppua; niistä hän laski toisen maahan ja toisen pesään, ja edellisestä illasta säilyneen hehkuvan hiilloksen avulla hän sytytti aimo tulen. Tällävälin Renzo oli ottanut hatun päästään, ravisteli sitä pariin kolmeen kertaan ja heitti sen maahan. Mutta mekkoansa hän ei yhtä helposti saanut riisutuksi. Sitten hän housujentaskusta otti esiin veitsensä, jonka huotra oli vallan lioittunut, läpimärkä ja tärveltynyt. Hän laski sen pöydälle ja sanoi:
— Tämäkin on samassa kunnossa; mutta sehän on vettä, on pelkkää vettä, Jumalan kiitos… Mutta eipä paljoa puuttunut, … no niin, kerron sen sinulle sitten. Ja hän hieroi käsiään.
— Teepä minulle nyt toinen mieliteko, hän lisäsi; mene noutamaan tuo pieni mytty, jonka jätin tuonne yläkerran kamariin, sillä ensin tulee minun saada kuivat vaatteet ylle…
Palatessaan mytty kainalossa, ystävä virkkoi:
— Luulenpa, että sinulla on nälkäkin. Ymmärrän, ettei juomaa ole sinulta matkallasi puuttunut, mutta ruokaa…!
— Sainpa ostaa pari leipää eilisiltana myöhään, mutta tuskin siitä riitti hampaan koloon.
— No, anna minun sitten hommata, sanoi ystävä. Hän kaatoi vettä pataan, jonka ripusti hahloihin ja lisäsi:
— Menen nyt lypsämään; kun palaan maitokiuluineni, vesi on kiehunutta ja me valmistamme hyvää polenta-puuroa. Muuta sinä sillä aikaa mukavasti vaatteita.
Jäätyään yksikseen Renzo varsin vaivaloisesti sai riisutuksi muut märät vaatteet, jotka olivat vallan kuin liimautuneet ihoon kiinni; hän kuivasi itsensä ja muutti kauttaaltaan toiset vaatteet.
Ystävä palasi ja rupesi häärimään patansa ääressä. Renzo kävi istumaan ja odottamaan.