— Nyt tunnen, että olen väsynyt, hän virkkoi. Mutta olipa se aika jalkapatikka. Mutta viis minä siitä välitän. Onpa minulla sinulle kerrottavaa koko päiväksi. Missä tilassa on Milano! Onpa siellä nähtävää! Mihin siellä saa kajota! Niin että jälestäpäin oikein itseään inhoaa. Sanonpa totisesti, että tämä pienoinen pyykinpesu oli minulle sangen tarpeellinen. Ja mitä tahtoivat minulle tehdä nuo kunnon kaupunkilaiset! Saatpa kuulla. Mutta jos näkisit sairaalan. Siinä ihan hukkuu kurjuuden kuiluun! No niin; kerron sinulle sitten kaiken tämän… Ja hän on siellä, hän tulee tänne ja tulee vaimokseni, ja sinun pitää olla yksi todistajista, ja oli ruttoa tai ei, niin tahdonpa, että muutaman tunnin olemme iloisia.
Muuten hän piti ystävälle antamansa lupauksen, nimittäin kertoi hänelle kokemuksiaan koko päivän. Tämä kävi sitä mukavammin, kun sadetta jatkui, minkä vuoksi nuori isäntä ei lähtenyt talosta, osaksi istuen Renzon vieressä, osaksi korjaten ammetta ja pikku tynnyriä tai muissa askareissa häärien, hankkiessaan viinin korjuuta ja valmistusta. Eikä Renzo malttanut olla häntä näissä toimissa avustamatta. Sillä, kuten hänellä oli tapana sanoa, hän oli niitä, jotka enemmän väsyvät toimettomuudesta kuin työstä. Hän ei kuitenkaan voinut pidättäytyä käväisemästä Agnesen talossa tarkastamassa erästä ikkunaa ja sielläkin mielissään käsiään hieraisemassa.
Hän palasi, ilman että kukaan oli häntä nähnyt ja pani heti levolle.
Hän nousi ennen päivän valkenemista, ja huomattuaan sateen herjenneeksi, vaikka pouta ei vielä ollut palannut, hän läksi matkaan Pasturoa kohti.
Sangen varhain hän sinne saapui. Sillä hänen oli vallan yhtä suuri kiire ja halu saada tämä matka loppuun, kuin lukijallakin lienee. Hän tiedusteli Agnesen asuntoa; hän sai kuulla, että tuo kunnon vaimo oli terve, ja hänelle neuvottiin pieni syrjässä oleva talo, missä Agnese asui. Hän riensi sinne, kutsui häntä nimeltä ulkoa. Tämän äänen kuultuaan Agnese syöksyi ikkunan ääreen. Ja sillävälin kuin hän siinä seisoi suu auki, päästääkseen ilmoille Herra tiesi mitä sanoja ja mitä huudahduksia, Renzo kerkesi edelle sanoen:
— Lucia on parantunut, näin hänet toissapäivänä; hän lähetti teille terveisiä; hän tulee pian. Ja sitten minulla on niin paljo teille kerrottavaa.
Ollen tämän äkillisen ilmiön yllättämänä, iloisena hyvästä sanomasta ja levottoman uteliaana kuulemaan enempää, Agnese milloin alkoi huudahduksen, milloin kysymyksen, voimatta päästä loppuun. Sitten hän unhoitti varokeinot, joita jo aikoja sitten oli tottunut käyttämään ja sanoi:
— Tulen avaamaan sinulle oven.
— Malttakaa. Entä rutto? sanoi Renzo. Teillä ei sitä ole ollut, luulemma?
— Ei minulla. Entä sinulla?