— Minä voin hyvin, kun näen sinut, hän vastasi käyttäen puhetapaa, joka tosin oli vanha, mutta jonka hän muuten olisi keksinyt tällä hetkellä.
— Rakas isä Cristoforomme! … sanoi Lucia; rukoilkaa hänen sielunsa puolesta, vaikka voimme olla melkein varmat siitä, että hän paraikaa tuolla ylhäällä rukoilee meidän puolestamme.
— Sitä odotin kyllä, sanoi Renzo.
Eikä tämä ollut ainoa surullinen kieli, jota tämän keskustelun kulunsa kosketeltiin. Mutta mistä tahansa puhuttiin, kaikki tuntui hänestä yhtä suloiselta. Samoin kuin raisut hevoset niskoittelevat, pysyvät kuin naulittuina paikoillaan, nostavat milloin toista, milloin toista jalkaa, mutta laskevat sen taas alas samaan paikkaan, ja sitten äkkiä lähtevät liikkeelle ja kiitävät eteenpäin kuin tuulen tempaamina, samoin oli Renzon ajan laita; ensin minuutit olivat tuntuneet hänestä tunneilta; sitten tunnit minuuteilta.
Leski ei mitenkään häirinnyt tätä seuraa, vaan sopi siihen mainiosti, ja nähdessään hänet tuolla viheliäisellä vuoteella loikomassa, ei Renzo olisi voinut kuvitella, että hän oli niin hauska seuraihminen ja niin iloinen, Mutta eiväthän sairaala ja maaseutu, kuolema ja häät ole samaa. Agnesen kanssa hän jo oli tullut ystäväksi. Ja oli somaa nähdä häntä Lucian seurassa, samalla hellänä ja leikillisenä, miten hän häntä kiusoitti, kuitenkaan käyttämättä leikkisiä pistosanojaan enempää, kuin mitä tarvitsi tehdäkseen liikkeensä ja puheensa vilkkaammiksi.
Viimein Renzo sanoi lähtevänsä Don Abbondion luo sopimaan vihkiäisistä. Hän meni sinne ja virkkoi puoleksi leikillisen ivallisena, puoleksi kunnioittaen:
— Herra pastori, joko olette parantunut tuosta päänsärystä, jonka sanoitte estäneen teidät meitä vihkimästä? Nyt on otollinen aika. Morsian on saapunut, ja minä olen täällä kuulemassa, mikä päivä ja hetki teille sopii. Mutta tällä kertaa pyydän teitä hieman kiirehtimään.
Don Abbondio ei suorastaan kieltäytynyt; mutta hän alkoi etsiä verukkeita, tuomaan esiin esteitä: mitä hyödytti noin saattaa itsensä julkisen huomion esineeksi ja toitottaa nimeään, tuon vangitsemismääräyksen yhä uhatessa; saattoihan tuo seikka tapahtua muualla varsin yhtä hyvin; ja sitä ja tätä.
— Ymmärrän, sanoi Renzo; teillä on vielä jälellä hiukka tuota päänsärkyä. Mutta kuulkaa, kuulkaahan toki.
Ja nyt hän alkoi kuvata tilaa, missä oli nähnyt Don Rodrigo paran ja huomautti, ettei tämä sinä hetkenä luultavasti enää ollut elävien parissa.