— Toivokaamme, hän päätti, että Herra on ollut hänelle armollinen.
— Tämä ei kuulu asiaan, sanoi Don Abbondio. Olenko ehkä kieltäytynyt? Toinhan vaan esiin … painavia syitä. Mutta muuten, nähkääs … niin kauan kuin ihmisessä on jälellä elonkipinä, saattaa hän pa… Katsokaa minua: olen särkynyt astia. Minäkin olen ollut lähempänä kuolemaa kuin eloa: ja tässä olen yhä vielä; ja … ellei hartioilleni laskeudu uusia suruja … no niin, saatan toivoa vielä vähän aikaa eläväni. Kaikki riippuu eri luonnonlaaduista! Mutta kuten jo sanoin, tuo asia ei ollenkaan kuulu tähän.
Kun keskustelua vielä kotvan oli jatkunut, ilman että päästiin mihinkään tulokseen, Renzo teki soman kumarruksen ja palasi seuraansa, kertoi mitä oli tapahtunut ja virkkoi lopuksi:
— Poistuin hänen luotaan, kun olin saanut tarpeekseni, ja jotta en olisi menettänyt kärsivällisyyttäni ja sanonut hänelle jotain epämiellyttävää. Eräinä hetkinä hän todella näytti yhä vielä entiseltä, samoine kujeineen ja tekosyineen. Olen varma siitä, että jos vielä olisin viipynyt siellä hetken, hän olisi evästänyt minua jollakin latinalaisella lorulla. Huomaan, että tästä tulee toinen pitkä viivytys. On todella parempi tehdä niin kuin hän neuvoo, ja vihityttää itsemme siellä, minne muutamme asumaan.
— Tiedättekö, mitä teemme? kysyi leski. Ehdoitan, että me naiset lähdemme uudestaan yrittämään, kenties me onnistumme paremmin. Silloin minäkin saan tutustua tuohon mieheen ja nähdä, onko hän todella sellainen kuin sanotte. Lähdemme heti päivällisen jälkeen, jotta emme niin perätysten häntä vaivaisi. Mutta kuulkaas, sulhasmies, tulkaapa hieman kävelemään meidän kahden kanssa, silläaikaa kuin Agnese häärii toimissaan. Minä olen tämän aikaa Lucian äitinä. Tahdonpa kernaasti lähempää nähdä noita vuoria, tuota järveä, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan; se vähä, minkä siitä olen nähnyt, näyttää minusta kovin kauniilta.
Renzo vei heidät ensiksi ystävänsä taloon, missä ilo nousi ylimmilleen. Saatiin tuolta nuorelta mieheltä se lupaus, että hän sekä sinä päivänä, ja joka päivä senjälkeen, milloin jouti, tulisi heille syömään päivällistä.
Kun kävelyltä oli palattu ja päivällinen syöty, Renzo poistui, sanomatta minne meni. Naiset jäivät hetkeksi keskustelemaan, neuvoittelemaan, millä tavoin Don Abbondio oli taivutettava. Ja viimein he läksivät hyökkäysretkelleen.
— Siinä nyt ovat naiset, sanoi kirkkoherra itsekseen, mutta näytti kuitenkin ystävälliseltä. Seurasivat hartaat onnittelut Lucialle, tervehdykset Agneselle, kohteliaisuudet oudolle naiselle. Hän pyysi heitä istumaan ja alkoi innokkaasti puhua rutosta. Hän tahtoi Lucialta kuulla, miten tämä oli viettänyt nuo kauheat hetket. Sairaala antoi hänelle aihetta puhua Lucian toverista. Sitten Don Abbondio, kuten saattaa kuvitella, puhui omastakin ruttokohtauksestaan; sitten hän lateli Agneselle onnentoivotuksia sen johdosta, että hän oli säästynyt taudilta. Asia venyi kovin pitkälle. Jo alusta alkaen molemmat naiset olivat vaanineet sopivaa hetkeä puhuakseen pääasiasta. Lopuksi toinen heistä mursi jään. Mutta mitä se auttoi, Don Abbondio ei kallistanut tälle puheelle korvaansa. Hän varoi kieltäytymästä. Mutta uudelleen hän alkoi tuoda esiin verukkeita ja estelyjä, hypäten kuin lintu oksalta oksalle.
— Pitäisi, hän sanoi, saada peruutetuksi tuo ikävä vangitsemiskäsky. Te, hyvä rouva, joka olette kotoisin Milanosta, epäilemättä jotakuinkin tunnette tuon asian kulun; varmaankin te tunnette jonkun hyvän suojelijan, jonkun vaikutusvaltaisen henkilön. Sellaisilla keinoilla saa joka haavan lääkityksi. Mutta jos nyt tahdottaisiin kulkea lyhyintä tietä, eksymättä niin moneen selkkaukseen, ja kun molemmilla nuorilla ystävillämme ja Agnesella juuri on tarkoitus muuttaa pois kotiseudultaan — eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa: isänmaa on siellä, missä on hyvä olla — minusta tuntuu että siellä uudessa olopaikassa kaikki kävisi helpommin, siellä kun vangitsemiskäsky ei ole pätevä. En todellakaan näe, milloin tämä avio saadaan solmituksi, mutta tahtoisin nähdä sen solmituksi hyvin ja ilman vaaraa. Tunnustan suoraan: täällä, tuo määräys alati uhkaamassa silmien edessä, julistaa alttarilta Lorenzo Tramaglinon nimi — se panisi sydämeni levottomuudesta vapisemaan. Tahdon hänen parastaan, mutta pelkään, että tekisin hänelle huonon palveluksen. Punnitse sinä itse, punnitkaa te muutkin asiaa.
Nyt milloin Agnese, milloin leski koettivat vastustaa näitä perusteita. Mutta Don Abbondio osasi tuoda ne esiin uudenmuotoisina. Ei koskaan päästy alkua kauemmaksi. Silloin ilmestyi äkkiä Renzo, astuen varmana ja kasvoissa ilme, joka tiesi tärkeätä uutista, hän virkkoi: