Saapui vapautus kuulutuksista, vapauttava oikeudenpäätös ja tuo siunattu päivä. Voittoriemuisen varmoina molemmat kihlautuneet läksivät tuohon oman kotikylänsä kirkkoon, missä juuri itse Don Abbondio heidät vihki mieheksi ja vaimoksi. Toinen voittoriemu, ja vielä harvinaisempi oli se matka, jonka seuraavana päivänä tekivät tuon ylhäisen herran linnaan. Ja saatamme hyvin kuvitella mitä he ajattelivat kiivetessään tuon mäen rinnettä, astuessaan sisälle tuosta portista, ja mitä kukin heistä luonteensa mukaisesti puhui.
Mainitsen ainoastaan että keskellä iloaan heistä milloin toinen, milloin toinen moneen kertaan huomautti, että ainoastaan isä Cristoforo parka siitä puuttui.
— Mutta epäilemättä hän, näin he sanoivat, on vielä onnellisempi kuin me.
Markiisi oli heidän kunniakseen toimeenpannut suuren juhlan. Hän vei heidät sievään saliin, pyysi nuorta avioparia, Agnesea ja milanolaista kauppiaanleskeä istumaan ruokapöydän ääreen, ja ennenkuin poistui toiseen huoneeseen päivälliselle Don Abbondion kanssa, hän tahtoi kotvan viipyä siellä pitämässä seuraa vierailleen, jopa tarjoili heille ruokiakin. Luultavasti ei johdu kenenkään mieleen huomauttaa, että olisi ollut yksinkertaisempaa syödä saman pöydän ääressä. Olen kuvannut tuota ylimystä kunnon miehenä, mutta en minäkään eriskummaisena poikkeusihmisenä. Olen maininnut, että hän oli nöyrä mies, mutta mikään alentuvaisuuden ihme hän ei ollut. Hän tosin seurusteli noiden kelpo ihmisten kanssa, mutta ei kuitenkaan alentunut heidän vertaisekseen.
Kun molemmat ateriat olivat lopussa, kauppasopimuksen kyhäsi eräs tohtori, joka ei kuitenkaan ollut tohtori Juonittelija. Tämä, nimittäin hänen maalliset jäännöksensä olivat vielä Canterellissa. Ja niitä varten, jotka eivät tunne noita seutuja, lienee tässä pieni selitys paikallaan.
Noin puolen peninkulman päässä yläpuolella Leccoa ja lähellä Castello nimistä kylää, on paikka nimeltä Canterelli, missä kaksi tietä risteilee. Toisella puolen tienristeystä näkee kummun, joka näyttää keinotekoiselta kunnaalta, jonka huipulla on risti, ja jonka on muodostanut suuri kasa ruumiita, mitkä sikin sokin haudattiin siihen tämän ruton aikana, Perintötaru, totta puhuakseni, sanoo yksinkertaisesti: ruttoon kuolleet; mutta epäilemättä se oli tuohon viime ruttoon, joka miesmuistoon oli kaikkein raivokkain. Ja perintötarut, ellei niitä hieman korjaa, sanovat aina liian vähän.
Paluumatkalla ei ollut muuta vastusta kuin se, että Renzolla oli täysi työ kantaa kaupasta saamiaan rahoja. Mutta ystävämme oli, kuten tiedämme, kestänyt kovempia vaivoja. Sivuutan hänen ajatustyönsä, joka oli melkoinen ja joka tavoitteli parasta tapaa saattaa nuo rahat korkoa kantaviksi. Jos olisi havainnut ne tuumat, jotka vuorostaan liikkuivat hänen mielessään, mietteet ja punniskelut, ja jos olisi kuullut ne syyt, jotka milloin puolustelivat, milloin vastustelivat maanviljelystä ja teollisuutta, niin olisi tuntunut siltä, kuin kaksi kuluneen vuosisadan akatemiaa olisi siinä yhtynyt, Ja hänelle vaikeus oli kahta suurempi, sillä kun hän oli vaan yksi ainoa ihminen, ei saattanut hänelle sanoa: Mitä toimittaa valitseminen? Kumpikin, olkoon menneeksi! Sillä ovat molemmat keinot pohjaltaan samat, ja niiden laita on sama kuin jalkojen, nimittäin että kahdella jalalla astuu paremmin kuin yhdellä.
Ei enää ajateltu muuta kuin myttyjen käärimistä ja matkalle lähtöä, Tramaglinon perhe uudelle asuinseudulleen ja leski Milanoon. Kyyneleet, kiitokset, lupaukset käydä katsomassa olivat monenkertaiset. Yhtä hellästi, kuitenkaan kyyneliä vuodattamatta, Renzo ja perhe hyvästelivät Renzon ystävää, joka oli hänelle vieraanvaraisuutta tarjonnut. Eikä pidä luulla, että jäähyväiset Don Abbondiosta olisivat olleet kylmät. Nämä hyvät olennot olivat aina tunteneet kunnioittavaa kiintymystä kirkkoherraansa. Mutta nuo kirotut selkkaukset olivat häirinneet molemmanpuolisia kiintymyksen tunteita.
Jos joku kysyy, eivätkö nuo ihmiset tunteneet surua erotessaan synnyinseudultaan, poistuessaan noista vuorista, niin vastaan, että he sitä luonnollisesti tunsivat. Sillä surua on vähän kaikkialla. Sopii kuitenkin olettaa, ettei se ollut kovin raju, sillä olisivathan he voineet sitä välttää jäämällä paikoilleen, nyt kun nuo kaksi estettä, Don Rodrigo ja vangitsemiskäsky, olivat poissa. Mutta jo jonkun aikaa he kaikki kolme olivat tottuneet pitämään kotinaan sitä seutua, jonne aikoivat siirtyä. Naiset olivat siihen mieltyneet Renzon puheiden johdosta, joka oli kertonut heille, mitkä edut työmiehellä siellä oli, ja tuhansia muita seikkoja elämisen helppoudesta siellä. Muuten jokainen heistä oli kestänyt hyvin katkeria hetkiä seudulla, jolta poistuivat. Ja tuskalliset muistot vieroittavat aina mielen pois seudusta, joka niitä herättää. Ja jos tämä seutu lisäksi on synnyinseutu, on noissa muistoissa kenties vielä enempi raskasta ja kirvelevää. Samoin, huomauttaa käsikirjoituksemme, lapsi tyytyväisenä lepää imettäjän rinnoilla ja tavoittelee ahneesti ja luottavasti nisää, joka sitä hellästi on ravinnut siihenasti; mutta jos imettäjä jonakin päivänä, vieroittaakseen lapsen rinnoiltaan, voitelee niitä katkeralla koiruoholla, lapsi vetää niistä pois huulensa, mutta palaa vielä kerran yrittääkseen. Mutta lopulta se niistä poistuu, tosin itkien, mutta joka tapauksessa se poistuu.
Mitähän sanonee nyt lukija, kun saa kuulla, että heidän tuskin saavuttua ja asetuttua uudelle seudulle, Renzo siellä kohtasi jo valmiita ikävyyksiä? Pikkuseikkoja tosin, mutta tarpeeksi suuria häiritsemään hänen onneansa. Tässä lyhyesti tuo tarina.