"Oi, eivät ne vielä ole päättyneet. Tähän asti tunnen vain hiukan ulkomuotoanne, mutta haluaisin myöskin mielelläni lukea sieluanne."
"Se ei ole niin helppoa."
"Voi toki! Vastatkaa vain, kunnioitettava armolliseni, yhtä avomielisesti ja totuudenmukaisesti kysymyksiini ja varmasti tunnen teidän neljännestunnin kuluttua yhtä tarkasti, kuin jos olisin vuosikausia salongissanne seurustellut. Mitkä ovat, suloinen neiti, teidän mielihommianne?"
"Kukat puutarhassani ja pianonsoitto antavat minulle eniten työtä; en kuitenkaan niiden vuoksi unohda piirustuslautaani ja lempirunoilijaani."
"Kukkia, musiikkia, maalausta ja runoilua! Te elätte siis kokonaan luonnossa ja taiteessa ja antaudutte jaloimpiin ja hennoimpiin töihin! Edessänne, suloinen olento, taivutan kunnioittavasti polveni… Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy vieläkin kysellä."
"Jumalan nimeen."
"Kiitän teitä! Oletteko kunnioitettavin — kuinka sanoisinkaan, etten tuntuisi epähienolta? — oletteko oikullinen?"
"Äärettömästi! Kaikki, jotka minut tuntevat, pelkäävät, että oikullisuuteni on pahimpia vikojani."
"Ihanaa! Jumaliste! Ilman oikkuja on naisen mieli aina kirkas kuin ikuisesti hymyilevä taivas, joka tosin saattaa olla sangen kaunis, mutta joka ei millään muotoa ole niin intresantti, kuin taivaanlaki, jonka loistoa silloin tällöin joku liitelevä, kevyt pilvenhattara himmentää."
"Te tunnutte olevan varsin…"