"No? Mutta?"
"Teidän näkemisenne, armolliseni, on kumonnut kaikki päätökseni. Minä en nyt voi mitään sattumalle. Minusta tuntuu myöskin kuin häipyisi vanha rakkauteni tenhovoima pois ja uusi, suloinen ja onnea tuottava tunne astuisi sen tilalle."
"Herrani, minun täytyy pyytää…"
"Tämä uusi tunne on rakkautta, rakkautta teihin, jota en koskaan ole nähnyt, mutta jonka äänessä ja sanoissa on jotain, joka antaa muodon ja elämän sille kuvalle, jonka teistä olen muodostanut. Minä lemmin teitä koko nuoren, kaipaavan sydämeni hehkuvalla intohimolla."
"Minä en varmaankaan teistä, herraseni, tunnu oikein viisaalta. En ymmärrä oikein sanojanne, joita minun on pakko kuunnella. Kuinka voitte leimahtaa rakastamaan minua, kun ette minua ole koskaan nähnytkään? Kuinka helposti voittekaan pettyä! Sillä vaikkapa nyt tahtoisinkin otaksua, että todella olen kaunis, niin ettekö tiedä, että kauniit kasvot eivät vielä ole kylliksi herättämään rakkautta? Kuka tietää, vaikka aamuauringon ensi säteet karkottaisivat pois teidän haaveelliset kuvanne?"
"Olette oikeassa! En rakasta teitä ulkonaisen muotonne takia, armollinen rouvani. Ei auringon säteet eikä tähtien tuike saata kuvaanne sielustani kalventaa. Olen päättänyt, jos vain tunnette myötätunnon hituistakaan minua kohtaan…"
"No? Tahdonpa nähdä, kuinka pitkälle kevytmielisyytenne jatkuu!"
"En hetkeäkään epäile puhua teille näin: Armollinen rouva! Jos voitte uskoa itsenne miehelle, jonka ensi kerran näette — sieluni kautta! unohdan, että tässä helvetin pimeydessä ei ylipäänsä voikaan mitään nähdä! — joka teille kunniansa kautta vannoo, että kaikki, mitä hän sanoo, on totta — niin antautukaa omakseni ja ruvetkaa vaimokseni!"
"Hahahaa!"
"Te nauratte?"