Hän nousi varsin yksinkertaisesti tuoliltaan ja sanoi vaimolleni: "Suo anteeksi, minun pitää katsoa ruokaa. Menkää sillä välin puutarhaan. Kyllä sitten ateriaksi soitetaan."
Sitten kumarsi hän jäykästi ja meni ulos, odottamatta vastausta.
Puutarhassa saimme vihdoinkin jotakin syötävää. Puut olivat täynnä luumuja, ja niin poimin niitä lapsille, vieläpä jotenkin paljon, ja me laitoimme itsellemme oikein mukavan olon varjokkaassa lehtimajassa.
Täällä oli minulla aikaa vaimoni kanssa ajatuksien vaihtoon.
"Mikä rouva Borgoa vaivaa? Onko hän tullut hulluksi? Miksi on hän meitä sitten kutsunut?"
"En voi ymmärtää! Hän on vallan kuin noiduttu! Aristides, tämä on solvausta! Tiedätkös?"
"Epäilemättä."
"Oikeastaan pitäisi meidän paikalla täältä lähteä!"
"Kostamattako? Ohoh! Krizanckoita ei ole tähän asti vielä kukaan rankaisematta uskaltanut solvaista. Oi, me kostamme ja — jäämme."
"Ymmärrän. Miksi ovatkaan meitä kutsuneet, jos meitä vastenmielisesti näkevät? Heille tapahtuu aivan oikein, miksi ylvästelevät!"