Mutta minä en ollut tätä vähintäkään huomaavinani, vaan laskettelin hänelle kaikenlaisia mairittelevia kohteliaisuuksia. Varsinkin huomautin, että vaikkakin työtaakka ministeriössä oli vallan suunnaton, niin olin kumminkin reväissyt itseni irti, täyttääkseni hänen puolisolleen antamani lupauksen. Ilo, jonka tunsin päästessäni hänen tuttavuuteensa, oli sitäkin suurempi, koska hänen nimensä jo kauvan on ollut mainehikkaasti tunnettu. Epäilemättä voisi hän tulla valituksi edustajaksi parlamenttiin, jos hän vain itse tahtoisi, ja samoin olisi hänelle tie avoinna ministerisalkulle.
Pieni, vakava mies silitteli yhtämittaa tuumivasti pitkää partaansa, koetti sitten tuon tuostakin hymyillä ja asettuen puhuja-asentoon hän sanoi, että hän oli vain suora, yksinkertainen valtion sotilas, mutta hän uskalsi ilman turhamaisuutta lausua, että hän sellaisena aina on tekevä velvollisuutensa. Hän olisi kyllä voinut päästä edustajaksi, koska häntä monta kertaa oli yritetty panna ehdolle, mutta aika ja olosuhteet eivät hänen mielestään olleet suotuisat.
Hän puristi sitten luisevilla käsillään oikeata kättäni niin että sormeni suorastaan natisivat. Hänkin oli, kuten hän sanoi, jo aika paljon kaunista minusta kuullut ja iloitsi oppiessaan tuntemaan niin arvokkaan sukuni edustajan.
Felix herra, pitkä, laihanpuoleinen herrasmies, piirteet sairaalloisen kalpeat, kuunteli äänetönnä ja kunnioittavasti keskusteluamme, kunnes herra Borgo esitti hänet minulle näillä sanoin: "Herra Felix Borgo, veljeni poika, eläkettä nauttiva sotilasvirkamies."
Molemmin puolista kumartamista ja kädenpuristusta.
"Iloitsen suuresti", sanoi herra Felix valittavalla äänellä.
Luonnollisesti iloitsin minäkin ja todellakin vilpittömästi, sillä sydämeni tunsi rehellistä myötätuntoa häntä kohtaan.
Suursyömäreitten välillä vallitsee eräänlainen perhe-, sanoisinpa melkein, henkinen yhtäläisyys. He tuntevat toisensa heti, samoin kuin vapaamuurarit, ja vissi magneettinen lumo veti minut hänen puoleensa.
En ollutkaan erehtynyt. Ateria osotti, ettei magneetti ollut väärään suuntaan osottanut.
Onneton toverini on täydellinen ahmatti, sitä eivät osottaneet ainoastaan ruoka-annokset, jotka — tosin syistä, mitkä eivät hänestä riippuneet — eivät erittäin suuria olleet, vaan ennen kaikkea tuo sairaalloinen kiihko, millä hän kahveliansa käsitteli ja harras, syvästi tuskallinen katse, millä hän seurasi tyhjien lautasten katoamista. Jokaista lihapalaa, jonka joku toinen vadilta otti, katseli hän tuskaa täynnä ja hän huokasi syvästi liikutettuna, jos otettiin pois joku lautanen, missä vielä oli vähänkin syötävää jälellä.