Täällä näin siis elävin silmin oman kuvani nuoruuteni ajoilta, jolloin ei minussa vielä ollut kylliksi tottumusta hillitsemään kasvojeni ilmeitä ja käytöstäni.
Muuten oli koko ateria täydellinen skandaali, suora mielenosotus, ateria, joka pilkkasi kaikkea parempaa makua ja jokaista jalompaa tuntemusta ja sen lisäksi tarjosi naurettavan pieniä annoksia. Ei ollenkaan muuta kuin häränlihaa ja perunoita. Jollei olisi annettu hiukan juustoa jälkiruuaksi, niin olisimme varmaankin nousseet nälkäisinä pöydästä.
Pienen hyvityksen tarjosi joka tapauksessa viini — tavallinen, mutta maukas maaviini; se miellytti talon herraa eniten, sillä meistä suursyömäreistä täytyy pahaasuovankin myöntää, että juomisessa olemme varsin kohtuullisia.
Luonnollisesti ei maljojakaan puuttunut; minä tyhjensin lasini herra Borgon vastaiselle loistavalle ministerikarrieerille, ja tultuaan täyteen makeata viiniä, kävi hän oikein puheliaaksi, kutsui minua veljekseen ja vakuutti minulle harrasta ystävyyttään. Tunnustipa vihdoin, että jos hänelle tultaisiin salkkua tarjoomaan, niin hän ei sitä luotaan työntäisi, eikä hän myöskään koskaan tulisi unohtamaan sitä, joka hänelle ensimäisenä oli niin loistavaa kunniaa ennustanut.
Surullinen Felix raukka ei puhunut sanaakaan, vaan poltteli piipullisen tupakkaa toisensa jälkeen — luonnollisesti! sillä kuuluuhan nikotiini myöskin nälkää lieventäviin keinoihin.
Tätä hilpeätä mielialaa täytyi käyttää sekä minun että Felixin hyväksi. Kun herra Borgo alituiseen kehotti minua juomaan, niin sanoin minä, että minun juomisen ohella täytyi syödä. Rouva Borgon kävellessä puutarhassa perheeni kanssa ja minun istuessa yksin talon herran ja Felixin seurassa, huudahdin siis päättävästi: "Veliseni, tuo meille jotain pureskeltavaa!"
"Veli" syöksyi ulos ja palasi pian tuoden mukanaan, tosin ei varsin suuren, mutta joka tapauksessa melkoisen ison kinkun. Olipa vielä muistanut ottaa mukaansa suuren leivänkin.
Olimme juuri iskemässä kiinni kinkkuun, kun ovi rytinällä avattiin ja rouva Borgon vihasta punehtuneet kasvot tulivat näkyviin.
Katse, jonka hän kinkkuun heitti, sanoi kaikki. Hänen miehensä ja Felixin kaulaan tarttui pala, mutta minä en häiriintynyt, vaan söin iloisesti edelleen, vaikka hän loikin minuun katseita, jotka olisivat kuolettaneet, jos olisivat tikareita olleet. Hän puri huultaan, mutta ei uskaltanut mitään sanoa. Tällä hetkellä astui myöskin Coralie lapsineni huoneeseen.
Tuskin oli Brunoni huomannut kinkun, kun hän syöksyi kuin hullu pöydän luokse ja tahtoi siitä palasta. Hänen esimerkkiään seurasi tyttäreni. Rouva Borgo kadotti nyt mielenmalttinsa ja halveksivasti mittaillen minua ja perhettäni kiireestä kantapäähän asti, sanoi hän: "Tämä on todellakin erikoista!"