"Asia tapahtui", jatkoi herra Andreas Porzan edelleen, "noin kahdeksan vuotta sitten, naimiseni toisena vuotena."
Eräänä kauniina kevätaamuna istuimme molemmat aamiaisella, t.s. olimme oikeastaan jo syöneet, mutta istuimme kuitenkin yhdessä, silminnähtävästi lukemiseen vaipuneina. Tunnustaakseni totuuden, niin olimme toisillemme harmissamme.
Vaimoni nuhteli minua katkerasti siitä, että vietin joitakuita iltoja kotini ulkopuolella eikä tahtonut ollenkaan ymmärtää, että parhainkin aviomies tarvitsee pientä miesseuraa, viatonta huvitusta. Hän epäili myöskin, että olut maistuisi paremmalta ulkona, kuin kotona; hän luuli, että se oli vain kuvittelua, jonka miehet olivat keksineet omaksi puolustuksekseen tai rouvillensa harmiksi!
Kun hän ensi kerran esitti nuhteensa, tyynnytin hänet mukautumalla. Sitten koetin tehdä hänelle selväksi, ettei kenenkään, varsinkaan asianajajan kuten minun, sopinut rikkoa kaikkia seuraelämän suhteita, ja että sentähden täytyi joiksikin tunneiksi poistua kotoa, palatakseen sitä suuremmalla ilolla takaisin pikku vaimoni luokse.
Mutta selitykset eivät mitään auttaneet! Kokemus opettaa, että rouvat eivät muutamia asioita tahdokaan ymmärtää.
Toisena päivänä katkeroittivat uudet nuhteet kahvini, ja jonkun ajan kuluttua nautimme aamiaisemme vaihtamatta sanaakaan keskenämme.
Tuollaisena kovanonnen päivänä luimme kumpikin sanomalehteä, s.o. kumpikin itsekseen, ja tekeydyimme niin kuin olisimme vallan kokonaan olleet lukemiseen syventyneet.
Yht'äkkiä soi kello ja Susi, palvelustyttö, toi minulle kirjeen, jonka, niinkuin hän sanoi, kirjeenkantaja juuri oli tuonut.
Avasin kuoren ja mitä näen?
Olin vähällä vajota tuoliltani — pilakuvani: ihmiskasvot ja niissä seitsemän suurta hirvensarvea!