Hääjuhlallisuudet olivat komeat; hän alotti poloneesin rouvani kanssa ja esitti niin sydämellisen maljan terveydeksemme, että anoppiäitini yhä vieläkin alkaa kyynelöidä sitä muistellessaan.
Avio-onneni ei tunne rajoja.
Ja mitä tulee aasinimitykseen, niin en ole voinut tähän päivään asti siitä kokonaan vapautua, joskin tätä nimitystä nykyään harvemmin minuun sovitetaan; osiksi sen vuoksi, että kaikkia punnitsen, jotten tyhmyyttä tekisi, ja osiksi siitä syystä, että toverini ovat tulleet vanhemmiksi ja ikä tekee kärsivällisemmäksi.
Mutta jos en siitä pitäisikään, että minua vielä selkäni takana aasiksi kutsuttaisiin, niin tiedän kumminkin, että suuressa maailmassa löytyy pieni paikka, kotoinen piirini, jossa ei niin tehdä eikä tulla tekemään. Vain yhden ainoan kerran, toissapäivänä, kun turkkuri lähetti vaimolleni hänen turkkivaippansa, jonka hänelle syntymäpäivälahjaksi annoin, tapahtui tuo odottamaton seikka. Vaimoni uskoi tuskin silmiään, kun hän sen näki ja kysyi ainakin kaksi kertaa pojalta, eikö hän ollut erehtynyt osoitteen suhteen? Oi Jumalani, kuinka hän sitä ihaili, asettuen peilin eteen, lauloi sen ylistystä ja arvioi sen hinnan kaksinkertaiseksi. Sitten hän itki, kapsahti kaulaani ja suuteli kasvojani!
Vuoroin hymyillen, vuoroin itkien hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin suuri aasi, rakas mieheni!"
Luulen, ettei mikään maailmassa ollut niin sydäntäni ilahuttanut, kuin nämä sanat!
Selittämätön tapaus.
"Kuunnelkaapa, hyvät herrat, kertomustani, joka tosin ei ole varsin huvittava, mutta juuri sentähden sitä opettavaisempi."
Näillä sanoin oli herra Andreas Porzanilla tapana alkaa ainoata kertomusta, mikä häneltä koskaan oli kuultu.
"Luulen, etten tee väärin, vaikkakin sen tässä juttelen — varsinkin kun kertomukseni voisi olla yhtä mieltäylentävä niin luomakunnan miehille kuin naisillekin…"