Vastasin ylpeänä kysymykseen myöntävästi.
"Onko tyttö varakas?"
"Olemme rakastaneet toisiamme jo kauvan."
"Ymmärrän. Hän on siis köyhä."
"Mutta vaatimaton ja kotoinen. Toivon, että palkkani riittää meille molemmille."
Neuvos ei puhunut vähään aikaan mitään, vaan käveli muutamaan kertaan huoneessaan edes takaisin; sitten pysähtyi hän eteeni, laski molemmat kätensä hartioilleni, katsoi silmiini ja pyrskähtäen hyväntahtoisesti, iloisesti nauramaan, huudahti hän: "No, te olette aasi, rakas ystäväni!"
Hän sanoi sen niin hyväntahtoisesti ja hymyili niin sydämellisesti, etten voinut hänelle suuttua, — kuin olisi hän tarkoittanut: "Olen lukenut kirjoituksesi ja minulla on niinmuodoin oikeus puhua näin!"
Jotten jäisi hänen hyväntahtoisuudestaan epätietoiseksi, kysyi hän, oliko minulla jo morsiamen taluttajaa?
"Ei ole", vastasin minä, "mutta jos minä uskaltaisin —"
"Hyvä, minä tulen mielelläni."