"On paljon asioita, joita mielellään tahtoisi päättää uudestaan."
"Niin, se on totta", mutisi Gustaf Kröger, — "jollei se ole jo liian myöhäistä."
"Viisaus ja oikea menettely ei ole koskaan liian myöhäistä", — sanoi
Törres varovaisesti ja hänen sydämmensä löi rajusti.
"Niin" — sanoi Kröger, ja vääntelihe tuolissaan, ohimennen katsahtaen Törres'iin — "se ei olisi ehkä mahdotonta, jos molemmin puolin tahdottaisiin ymmärtää toisiansa oikein".
"Ai, nyt minä ymmärrän", — sanoi Törres ja huokasi syvään. Hän oli päässyt niin pitkälle kun oli toivonut. "Te tarkotatte tytärtänne, ja niin kuin näette, on siihen suuntaan jo tehty yrityksiä". — Hän antoi paperinsa Krögerille. "Mutta minä tarkotin jotakin, aivan toista" — lisäsi hän nauttien omista sanoistaan.
Mutta Gustaf Kröger huudahti ja tuijotti paperiin. Se oli kirje
T. Voldille täti Sofielta — hän tunsi käsialan. —
Kirjaimet hyppivät hänen silmissään; hän näki ainoastaan sanat: "selittäkää mahdolliset väärin ymmärrykset" — "molemmin puolin lähestyminen", ja hän ymmärsi, että päämaali oli saavutettu, nöyrtyminen tapahtunut. He tarjosivat hänen tytärtänsä, … hänen omaa lastansa! Ja tämä mies polki heidät kaikki jalkojensa alle!
Törres tarkasteli häntä ikäänkuin olisi pelännyt että pieninkään piirre menisi hukkaan. Samassa avautui ovi ja katsottuaan taaksensa, näki hän rouva Knudsenin tulevan sisään vaaleana ja jäykkänä, ikäänkuin olisi unissaan käynyt.
Hän meni Törresin ohitse katsomatta häneen, kumartui Krögeriä kohden ja kuiskasi:
"Antakaa minulle anteeksi! Kaikki on minun syyni."