"En suinkaan tahdo tehdä sinua onnettomaksi, Henriette; mutta sinä et saa vastustaa äitiäsi."
"Mutta minä en tahdo enkä voi ottaa ketäkään toista, paitsi sen, jota rakastan!"
"Kuule lapsi!" sanoi Fennefos tyynesti ja katseli Henrietteä surkutellen; tämä ei ollut ensi kerta kun rakastunut nais-parka etsi häneltä neuvoa, ja tänään hän ymmärsi heitä paremmin kuin koskaan ennen; "ei mikään haava ole katkerampi sitä, jonka rakkaus lyöpi nuoruudessa. Mutta sille on kuitenkin parannus tarjona, joka etsiipi rauhaa täyttämällä velvollisuutensa Jumalan käskyjen tottelemisessa ja noudattamalla heidän käskyjään, jotka on pantu meitä hallitsemaan. Sinä et sano voivasi mennä vaimoksi sille, jota et rakasta, vaan muista kuitenkin kuinka usein sydän erehtyy nuoruuden ijässä —"
"Niin, katsele esimerkiksi Saaraa", keskeytti Henriette, "mitä häntä auttaa kaikki hänen rikkautensa ja hurskautensa; minä tiedän että hän on onnettomin olento maailmassa."
Hans Nilsen kääntyi pois; hän oli taas aseeton.
Mutta Henriette meni ikkunan luo ja katseli avaran pihan päällä olevaa taivasta, löi vakaalla päätöksellä kädet yhteen ja sanoi matalalla äänellä: "olenhan paitsi sitä vannonut."
Hans Nilsen palasi matami Torvestad'in luo ja sanoi vaan, ett'eivät Henriette ja hän voineet sopia. Matami aikoi tehdä kysymyksiä, mutta nyt Fennefos ei kestänyt sitä enää, vaan lähti pois, niihin vastaamatta.
Vaan ei hän tuolla ylhäälläkään saanut lepoa, jota kyllä olisi tarvinnut, sillä hänen huoneessansa istui vanha värjäri häntä odottamassa.
"Olen sinua odotellut, Hans Nilsen, ja käynyt sinua hakemassa useita kertoja. Meissä kaikissa hehkuu halu saada puhua ja ahkeraan seurustella kanssasi. Mutta meistä näyttää siltä kuin tässä talossa olisit enemmän mieltynyt naisten puheesen ja seuraan."
Fennefos oli nyt niin väsynyt että hän puolinukuksissa kuunteli vanhusta; hän ymmärsi että tahtovat saada hänet pois matami Torvestad'in luota, jota hän itsekin mielellään tahtoi.