"Ei suinkaan olekaan", jatkoi Sivert Jespersen, "mutta meitä on huolistuttanut se alakuloinen mielentila, jossa sittemmin olemme sinua nähneet. Sinä olet vielä nuori, Hans Nilsen, ja me olemme vanhoja, ainakin vanhemmat sinua kaikki. Ja me niin hyvin tunnemme nuoren veren koetukset; ja jos olet joutunut tappiolle taistelussa vihollista vastaan omassa lihassasi, niin ojennamme me sinulle kättä."
Hans Nilsen Fennefos katseli kirkkailla silmillään toisesta toiseen, ja kaikkein mielestä katseli hän tuskallisen kauan Endre Egeland'ia,
"Minä kiitän teitä, vaan Jumala on ollut minulle armollinen, enkä siinä tarvitse mitään käden ojennusta."
"Sanomattoman hauska kuulla!" lausui lempeästi Sivert Jespersen. "Vaan älä suutu minuun, rakas ystävä! Jos kohta ulkonaisessa merkityksessä olemme lankeemuksesta suojeltu, ethän unhottane että totisia sanoja on kirjoitettu ajatuksista, sanoista ja haluistakin."
"Tahtookohan kukaan teistä heittää ensimmäisen kiven?" kysyi Hans
Nilsen tyynesti läsnäolijoilta.
Ei kenkään vastannut, ja se, joka istui lähinnä Sivert Jespersen'ia, polki häntä jalalle, saadakseen hänen lakkaamaan. Vaan nyt oli myöhäistä; Fennefos teki päätöksen, nousi yht'äkkiä ja puhui näin:
"Rakkaat veljet ja ystävät! Tosiaankin käytin kovia sanoja viimein teille puhuessani. Minä tulin kurjuuden majoista ja näin ylöllisyyttä, minä tulin nälästä ja kärsimyksestä ja minut pantiin rikkaan miehen pöytään istumaan. Sentähden muistin mitä Hauge on jättänyt meille ohjeeksi: Vanhimmat älkööt salliko kanssavanhimmissaan mitään velttoutta, vaan rangaiskoot heitä tarpeen mukaan sekä yleisesti että jokaista yksityisesti. Tarkasti ovat ne silmällä pidettävät, jotka ovat saavuttaneet uskovaisten kunnioituksen ja jotka pyytävät olla hyviä kristittyjä, jotta eivät tottuisi imartelemiseen ja leväperäisyyteen, vaan kärsivät ankaria muistutuksia ja yksinkertaista ruokaa. Sentähden minä puhuin velvollisuuden tunteitten ohjaamana. Vaan sen jälkeen on Herran käsi koskenut raskaasti minuun; ja suuressa viheliäisyydessäni arvelin ett'en koskaan enää rohkenisi astua esille puhumaan rankaisevaa sanaa. Sillä aikaa olette nähneet minun alakuloisena ja masennettuna kulkevan parissanne. Mutta kiitetty olkoon Jumala, joka on nostanut minut jälleen armonsa kautta; nyt uskallan toivoa ett'ei Herra peräti hylkää minua levottomana välikappaleena. Vaan, rakkaat ystävät, teidän pariinne en voi enään jäädä."
Kaikki katsoivat levottomasti häneen.
"Aiotko erota veljistä?" kysyi vanhus.
"En, sitä en ai'o, mutta minun täytyy tähteä pois täältä, oman heikkouteni tähden ja sen vuoksi että pelkään en voivani tämän jälkeen kyllin ankarasti rangaista ja varoittaa teitä, sillä, rakkaat ystävät, luulen että te surkeasti eksytte monessa asiassa."