Kuultuansa tämän kihlauksen meni Saara piharakennukseen äitinsä puheille. He sulkeutuivat lukon taakse, mutta keskustelu tuli lyhyeksi. Matami Torvestad torjui kohta tyttärensä pois luotaan, ja kun Saara ratkaisevana hetkenä istui äitinsä edessä vanhassa huoneessa, ei hänellä ollut rohkeutta ruveta lopulliseen taisteluun.
Mitä oli hänen sanominen? Pitikö hänen ilmaista oma kurjuutensa, oma häpeänsä.
Saara meni ylös Henrietten luo. Kaikkiin hänen puheisinsa Henriette ei vastannut muuta kuin: "En tahdo, en tahdo; olenhan minä luvannut." Henriette oli sairaana, oli kuumeessa.
Saara riisui vaatteet hänen päältänsä ja sai hänet vuoteelle; mutta äiti tahtoi itse hoitaa häntä. Ja Saaran täytyi lähteä pois alakuloisempana, onnettomampana kuin oli tullessaan ollut.
Mitä syksymmäksi aika kului, sitä enemmän Saaran sydän paatui. Fennefos'in katse oli kirkastunut jälleen; hän katseli Saaraa ikäänkuin tämä olisi ollut hänestä hyvin kaukana.
Eräänä päivänä kerrottiin että Fennefos rupee lähetyssaarnaajaksi. Saara kuuli sen ja pimeys peitti hänen sielunsa. Hän vihasi äitiänsä ja kammosi miestänsä; vaan hän oli niin hiljainen käytökseltään, ettei kukaan aavistanut mitä ajatuksia hänessä kuohui.
Jaakko Worse oli nyt todenteolla ruvennut perkeleen kimppuun. Vähitellen hänelle muka selvisi että paholainen aina ja kaikkialla oli läsnä sekä hänen ulkopuolellansa että sisimmässä sydämessään. Ja he taistelivat, perkele ja kippari Worse, aamusta iltaan ja yöllä hänen unissaan.
Tavallisesti Worse joutui tappiolle.
Vaan joskus hänenkin onnistui pettää tuota viekasta saatanaa, kun hän hyvään aikaan huomasi hänen kirotut juonensa.
Niinpä eräänä päivänä Randulfin seurassa.