Kuitenkin juohtui hänelle mieleen, kuinka nololta Laurits takaakin näytti hiipiessään ulos kyökin ovesta ja kuinka pahoille mielin Henriette joutuisi siitä, — olihan Laurits aina asunut heidän luona. Tietysti oli hyvä kummallekin että kiusaus saatettiin pois heidän tieltänsä — mutta kuitenkin! — kuitenkin — —
Jo kello seitsemän aikana oli Jaakko Worse lähtenyt pois klubista; siellä ei ollut olemista.
Kaikki oli mennyt takalukkoon, ei mitään ollut käynyt hänen toivonsa mukaan siitä asti kuin maalle astui.
Klubissa oli hän tavannut kaksi suomalaista haaksirikkountunutta laivuria; aivan nuoria miehiä, jotka olivat tulleet Amerikasta. Toinen heistä — oikein hävytön naama, varustettu englantilaisella parralla ja keltaisilla kellonvitjoilla — oli ollut Rio de Janeirossa — kaksi kertaa.
Oi Randulf — Randulf! Miksi olit sinä Itämerellä!
Kippari Worsen kävi niinkuin tavallisesti käy niiden, joilla on kevyt mieli. Pieninkin ilo taisi saattaa hänet mainion hyvälle tuulelle ja auttaa häntä kaikenlaisten vastusten halki; mutta jos — päinvastoin — pieni kiusa saattoi hänen mielensä toiselle uralle, silloin oli kaikki päin männikköön, koko joukko onnettomuuksia muka sateli hänen päällensä eikä kukaan ollut siihen määrään kohtalon vainooma, kuin hän — sinä päivänä; sillä tavallisesti hän sitten nukkui itsensä tasapainoon jälleen.
Tänäänpä juuri oli tuommoinen onnettomuuden päivä siitä hetkestä asti, kun Worse kuuli että Randulf oli poissa; sentähden ei hän havainnut mitään ilon aihetta klubissa eikä konttorissa, ei kauppapuodissa eikä meriaitassa, vaikka asiat oli nuhteettomasti hoidettu hänen poissa ollessaan ja hänen väkensä olisi ansainnut enemmän kiitosta kuin saivat.
Kiukkuisena ja alakuloisena hän käveli edes takaisin suurissa kauniissa huoneissaan. Aurinko oli laskeumaisillaan luoteesen ja kaupungin sataman sekä Sandsgaard'in lahden rajalla kuvautui keltaista iltataivasta vasten "Perheen Toivon" raaka-puut.
Vaan apua ei ollut niistäkään. Päälle päätteeksi muistui mieleensä että vanha satamavouti Snell klubissa oli vienyt hänet erilleen erääsen nurkkaan ja kuiskannut — sormi pitkää punasta nenäänsä vasten painettuna: "Pop — pop! Jaakko! parhaasen aikaan toit kun toitkin vanhukselle muutamia killinkiä. Sanotaan — pop — pop — että hän tarvitsee niitä tätä nykyä."
"Hitto vieköön! mitä hän sillä tarkoitti?" huusi kippari Worse äreästi, muistellessaan asiaa, "tahtooko tuo vanha veijari uskotella minulle että E. F. Garman on killinkien puutteessa — puh! — mitä sinä tahdot? — Laurits!" huusi hän yht'äkkiä, nähdessään jungmanninsa ovessa.