"Laurits ja ne muut."
"Varastivatko?"
"Oletko hassu?" sanoi Henriette suutuksissaan, "luuletko että Laurits varastaa! Ei, he ottivat sen vaan — ottivat, ymmärrätkö, oven takaa, oven takaa Worsen ryytipuodista — tuommoisen köysi-raaskan, joka ei ollut kuudenkaan killingin arvoinen — rikkaalta kippari Worselta, sekös nyt mitään tekisi?"
"Mutta, Henriette, tiedäthän sinä, ett'ei siitä riipu, otetaanko suurta vai pientä, jokainen, joka varastaa —"
"— on varas; niin minä tunnen sen raamatun lauseen", katkaisi Henriette hänen puheensa yht'äkkiä, "mutta kuullos, mitä he tekivät köydellä; eilen illalla Laurits kertoi sen minulle kyökissä teetä puuhatessani —"
"Silloinko kun täällä oli rukouskokous?" kysyi Saara moittien.
Henriette nyökäytti päätään.
"Älä vaan kerro sitä äidille! Oi, hän on niin hupainen tuo Laurits; hän naurattaa minua sanomattomasti, mutta ajatteleppas, he laskivat nuoran kadun poikki, kaksi miestä piti kiinni kummastakin päästä kun tuli hämärä, ja kun joku tuli kävellen, johonka olivat suuttuneet, jännittivät he köyttä, jotta hän lankesi, ja sitten tuli sotakomisarius — tiedäthän, tuo äreä punakasvoinen — ja lankesi nenälleen ja taittoi käsivartensa."
"Olet varmaankin menettänyt järkesi, Henriette! Ethän arvanne tuota hyvin tehdyksi?"
"Aivan mainiosti! Jospa vaan tietäisit kuinka ilkeä hän on; kaikki pojat koko kaupungissa ovat suuttuneet häneen — minä myöskin; kun hän on virastossa, istuu hän koko ajan kiroilemassa tai huutamassa, ja kun on oikein pahimmillaan, lyö hän — ajatteleppas, hän lyö ratsuraipallansa. Hyi sitä! se oli aivan oikein hänelle; jospa vaan olisi taittanut molemmat käsivartensa — tuo rakkari!"