"Oikeinpa kiittäisin sinua, Saara, jos tahtoisit sen tehdä", vastasi
Jaakko Worse iloisesti; se olisi suuri helpoitus hänelle itsellensä.
Ihmeteltävä oli mitä kaikkia Saara ymmärsi ja kuinka paljon hän sai muutetuksi ja järjestetyksi talossa, kerran siihen ryhdyttyänsä. Se olikin tarpeellista, sillä tietty oli että paljon tuhlaavaisuutta ja epäjärjestystä vallitsi talossa, jossa ei ollut emäntää ja jonka isäntä enimmiten oli matkoilla.
Ensi aikoina häiden jälkeen Saara ei huolinut mistään. Kun hänen puoleksi kehkeytynyt nuoruutensa ja surkastuneet toiveensa sekä alkava rakkautensa noin armottomasti sotkettiin maahan, lankesi hänen eteensä ikäänkuin tumma esirippu, joka peitti häneltä elämän eikä jättänyt hänelle muuta toivottavaksi kuin että autuaallisen kuoleman kautta pääsisi kaikesta.
Vaan eräänä päivänä oli jotakin uutta hänessä herännyt.
Hän tuli kotia muutamilta ostoksilta kaupungilta ja tapasi huoneissansa äidin, joka seisoi siellä järjestämässä, asettamassa tuoleja pitkin seiniä ja levittämässä pieniä kirjojansa pöydille.
Saaran tullessa, sanoi äiti — eikä hänen äänensä ollut niin vakava kuin tavallisesti: "arvelenpa että pidämme rukoushetkeä sinun huoneissasi; täällä on kuitenkin tilavampi ja valoisampi".
"Oletko kysynyt mieheni mieltä asiassa?"
"Mieheni"! Tuon sanan kuuli hän ensi kerran, ja se lausuttiin niin vakaasti ja varmasti että leski säpsähti.
Saara rupesi aivan tyynellä mielin kokoilemaan äidin kirjasia yhteen kasaan, jonka hän pani oven suulla olevalle tuolille, asetti pari tuolia paikoillensa ja sanoi sitten, katsahtamatta äitiinsä: "en tahdo pitää rukoushetkiä talossani kysymättä mieheltäni".
"Siinä varmaankin teet oikein, rakas Saara", vastasi matami Torvestad hyvin ystävällisesti, mutta huulensa vapisivat, "ja kenties se oli ajattelemattomasti tehty minulta. Toivon että tulette meille illalla?"