Päivällisillä Sivert Jespersen'in luona istuttiin hiljaa odottaen. Kaikki katselivat tarkasti Hans Nilsen'iä, joka istui Saaran vieressä totisena ja harvapuheisena, jommoisena oli ollut sinne tultuansa.
Ennenkuin lihalientä tarjottiin, luki eräs valkopäinen, sinikätinen vanha mies pöytärukouksen; hän oli värjäri. Sitten veisattiin: "sydämen pohjast' veisatkaamme".
Lihaliemen jälkeen olisi pitänyt tulla lohta, mutta isäntää oli ruvennut arveluttamaan viimeisenä hetkenä, ja hän oli keittäjä-rouvan suureksi harmiksi kieltänyt panemasta sitä pöydälle. Sentähden tuli ainoastaan lampaanpaistia, jota syötiin suunnattoman paljon. Keittäjä oli uskaltanut laittaa paistin kanssa syötävää salatia, jommoista suurin osa läsnä-olijoista ei ennen ollut nähnyt. Eräs vanhuksista sanoi sentähden leikillisesti: "mitä nyt. Pitääkö meidän syödä ruohoja niinkuin kuningas Nebukadnesar?"
Naurettiin vähäisen ja matami Torvestad käytti tilaisuutta kertoakseen että, hänen ollessaan nuorena Gnadanissa, hän ei saanut juuri mitään muuta kuin tämmöistä ruohoa ja muita kaaliksia.
Siitä tuli sitten puheeksi veljesseurakunnan eri laitokset ja sen johtavat henkilöt, ja puhuttiin sitten vielä vanhoista hurskaista opettajista ja saarnaajista, jotka viime vuosisadalla olivat herättäneet uutta henkeä Saksanmaan kristillisissä.
Hans Nilsen oli vaiti tai puhui puoliääneensä Saaralle muutamia sanoja. Vaan moni vilkastui puhuessaan noista asioista, jotka huvittivat kaikkia ja jotka kaikki hyvin tunsivat. Matami Torvestad oli erittäin innostunut; noihin asioihin oli hän perehtynyt, eikä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä, jolloin sai puhua niistä miehistä, joista nuoruudessaan oli kuullut niin paljon.
"Toden totta", sanoi Sivert Jespersen, "moni siunattu sana Juhana
Arndt'ilta, Spener'iltä ja Franckelta on meille säilytetty.
Herrnhuteissakin on sittemmin ollut monta hurskasta Jumalan miestä".
"Me voimme oppia yhtä ja toista heiltä ja he meiltä", sanoi vanha värjäri.
"Minä lu'in juuri tänään pienestä kirjasta, joka minulla on, eräästä ilmestyksestä, jonka muuan Francken ystävistä näki. Sittemmin tuli saman miehen tiedoksi, että Francke kuoli juuri samana hetkenä kun hän sen näki". Näin sanoessaan veti matami Torvestad taskustaan yhden noista ijankaikkisista kirjoista, ja Sivert Jespersen pyysi häntä lukemaan tuosta ilmestyksestä, jos se oli sama kirja, mitä hänellä siinä oli.
Se se oli ja hän oli ottanut sen mukaansa sentähden, että hän ja vanhimmat olivat tulleet siihen päätökseen, että pitäisi lempeillä sanoilla koettaa herättää iloisempaa ja luottavaisempaa mielen-alaa heidän rakkaassa ystävässään ja veljessään Hans Nilsen'issä.