Aina siitä alkaen, kun hän neljän-, viidentoista vuotisena alkoi ottaa kirjan mukaansa vuorelle, missä oli paimenessa, ja tähän päivään asti oli hän turhaan jauhanut kysymyksiä ja vastauksia.
Ainoastaan kerran eräänä onnellisena hetkenä olivat hänen aivonsa tehneet oikean jättiläisponnistuksen saadakseen selville tämän mahtavan kysymyksen evankeliumin armolahjoista. Ja kummallisella mielivaltaisuudella, joka seuraa ulkolukua, oli tämä ainoa kappale kokonaan virheettömästi ja ilman epävarmuutta pystynyt hänen päähänsä; ja niin usein oli hän nyt kertonut sen nulomielisenä ollessaan, ett'ei se voinut katketa —. Osmund-paran samassa heikkoa järkeänsä menettämättä.
Mutta kuinka vähän olivat evankeliumin armolahjat sentään auttaneet häntä tähän hetkeen asti!
Kaikkein pilkaksi ja vanhempainsa suruksi oli hän vuoden toisensa perästä toivotonna käynyt rippikoulua sekä kotona maaseudulla että nyt täällä, kun isä oli muuttanut kaupunkiin kivenhakkaajaksi tehtaalle.
Missäkään hän ei voinut päästä työntoimeen. Rippikoulun käymätön poika ei kelvannut mihinkään; ei juoksupojaksi, ei konttooriin, kamapuotiin tai makasiiniin huolittu niin tuhmasta tai pahantapaisesta pojasta, ett'ei ollut ripille laskettu kahdeksantoista vuotiasna. Ruumiistaan ei hänellä ollut suurin hyötyä; hän oli vielä liian pehmeä luiltansa isän ammattiin, ja — sitä paitsi, mitä palkkaa rippikoulun käymättömälle pojalle maksettiin? Merellekään eivät laivan omistajat tahtoneet ottaa häntä, ennenkuin oli kasteensa liiton vahvistanut.
Osmund Asbjörnsen Sauamyr ei aikonut pyrkiä korkealle yhteiskunnassa ja olisipa luullut monta tietä olevan avoinna hänen hyvin helpoille vaatimuksilleen.
Kuitenkin huomasi hän kaikki tiet huolellisesti suljetuiksi; mikään muu tie ei johtanut häntä elämään kuin se, joka kävi papin sivutse, ja joka kerta yritti Osmund uuden papin luona, ollakseen ajan pilkattavana ja tullakseen lopuksi hylätyksi.
Nyt hän vihdoinkin näki vaivansa palkituksi; hän istui pitkän hetken miettien, mitä äiti sanoisi, kun hän tuli kotio, jo ennen pitkää alkoi hän itkeä.
Yleinen ilo syntyi, kun huomattiin Goliathin itkeä tillittävän;
Abraham nauroi myöskin, kun provasti hymyili.
Hän oli ylipäänsä hyvin iloinen siitä, että oli niin hyvissä kirjoissa provasti Sparren luona; nyt häntä vaan hirvitti aamu, jolloin äiti tulisi hänen luoksensa ja pakoittaisi hänet tekemään todenperäisen synnintunnustuksen. Niin monasti kuvitteli hän mielessään tuota kohtausta, että oli näkevillään äidin tulevan ovesta sisään, ja mitäpä hän vastaisi?