Pyörteen väsyttämänä, johon ajatukset olivat hänet työntäneet, vaipui hän hiljaiseen, raskasmieliseen mietiskelyyn: eikö hän tekisi paraiten muita ja itseänsä kohtaan tunnustamalla tulleensa tappiolle ja voitettuna lähtemällä täältä, sen sijaan että eläisi edelleen valheesta ja tähteistä ilman sitä, minkä puolesta oli taistellut ja minkä oli pettänyt: ilman täyttä, selvää totuutta sanoissa ja töissä?
Mutta hänhän ei ollutkaan yksin. Pienen hienotukkaisen lapsen kuva seurasi häntä; oliko oikein ottaa toista olentoa mukanaan? sammuttaa kynttilä, ennenkuin se syttyi?
Uudet epäilykset, uudet tuskat, uudet kysymykset vaivasivat häntä; miksikä ei ollut mitään, ketään, joka olisi auttanut häntä?
Vihdoinkin — kello kävi yhdeksättä — tuli hänen miehensä, jota ei ollut varronnut, mutta jonka tiesi tulevan siihen aikaan.
Nyt hän astui eteisen poikki, pani pois sauvansa: puhuisiko rouva hänen kanssaan. Olihan se hänen miehensä; puoli tuosta hengestä, jonka oli aikonut sammuttaa, oli hänen. Professori tarttui avaimeen ja astui sisään.
"Onko täällä ketään?" kysyi hän.
"Minä täällä olen", vastasi rouva sohvasta.
"Oletko yksin?"
Äänessä oli jotakin, joka pakoitti rouvan nousemaan; hän ei vastannut sanaakaan, vaan kiirehti sytyttämään kattolamppua; hänen kätensä vapisi, jotta lasi helisi kupukkaa vasten.
"Mitä sinulla on mielessä, Venni?"