Ei, hänen luokseen ei Venni tahtonut palata!
Pienokais-rukka, jonka veisi mukanaan, ei myöskään tehnyt häntä levottomaksi; sillä nyt oli hänestä varmaa ja selvää, että tekisi hyvän työn — viimeisen, johon oli tilaisuudessa — sammuttamalla kynttilän, ennenkuin se oli sytytetty, estämällä tuon pienokaisen mahdollisuudesta saada elon arveluttavan lahjan.
Suuressa yksinäisyydessään, elämän partaalla, jonka tunsi olevansa pakotettu jättämään, tuli tuo ajatus hänelle äidin-riemun haamotukseksi, ikäänkuin olisi hän kantanut itkevää pienokaistansa käsivarsillaan ja vienyt sen mukanaan siunattuun uneen.
Mutta Abraham! hänen lapsensa? Oliko hän siis niin tykkänään turmeltunut ett'ei millään tavalla voisi saada tätä takaisin?
Moneen monituiseen kertaan laski hän tämän tehtävän uudelleen, ja joka kerta kun se hänen mielestään oli selville tulemallaan, ilmaantui jokin vaikeus ja kumosi häneltä kaikki.
Ei, ei, hän ei voinut olla pojalleen hyödyksi elämällä kauemmin sellaista elämää, jommoiseksi se tästä lähtein oli tuleva — ihan mahdotonta!
Sitä vastoin voi hän ajatella, muistonsa ehkä joskus pojan myöhempänä elinaikana voivan tulla tälle tueksi tai avuksi hyvityksen saamisessa, jos Abrahamille joskus — sitä toivoi hän — selvenisi, että juuri hänen äitinsä oli kokenut pitää häntä raittiina ja todellisena ja että muut — olivat myrkyttäneet hänen nuoruutensa ja tehneet hänet pelkuriksi ja epäluotettavaksi.
Venni-rouvan pää ei enää kyennyt enempään; ainoastaan yhden asian suhteen oli hän täysin selvillä, nimittäin päätöksen suhteen. Tuosta tuskallisesta tilinteosta olivat hänen ajatuksensa väsyneet ja alkoivat tylsistyä; hän huomasi sen itse ja meni lähimmän lyhdyn luoksi katsoakseen kelloaan. Se näytti jo kaksitoista.
Venni-rouva oli koko ajan ollut selvillä siitä, mitenkä panisi päätöksensä täytäntöön, ja miettinyt jälkeensä jääviä.
Hän verhoutui kaapuunsa ja katsoi vuonon ylitse valaistua kaupunkia päin. Antaen nuoruutensa, ilonsa, onnensa ja kaikki, mikä hänen elämässään oli ollut valoisaa, vaeltaa silmäinsä edestä puoliselkeissä piirteissä valitsi hän sitten taas pimeyden, väsyneenä, mutta lujana ja horjumatta.