Mutta nyt kun Venni ensi epäilyksessään asetti tuon pienen paulan hänen eteensä, ilmaisi tämä heti itsensä. Hänen äänensä osoitti niin suurta huojennusta, kun kuuli, ettei asia ollut sen tärkeämpää laatua — ainoastaan kiivas kohtaus miehen kanssa, että Venni-rouvalle heti selveni, olevansa heittäymäisillään väärälle henkilölle, menemäisillään pelkuruudesta ja teeskentelystä suoraan mitä valheellisimpaan valheeseen.
Hän nousi ylös ja katsoi Mordtmannia silmiin. Tämä nousi myöskin, hapuili sanoja, taisteli voimainsa takaa näitä silmäyksiä vastaan, jotka vastustamattomasti tunkivat hänen lävitsensä.
Pari sekuntia kesti hän sitä, mutta sitten täytyi hänen katsahtaa poispäin. Kun hän uudelleen loi silmänsä Venniin, kävivät hänen kasvonsa kovin kalpeiksi, ja hän piti käsiänsä ylhäällä ikään kuin olisi pelännyt jonkin putoavan päällensä ja musertavan hänet.
Mutta silloin oli Venni-rouva selvillä hänen suhteensa, kurotti kätensä juuri kuin tarttuakseen pöydällä olevaan viinilasiin; tässä silmänräpäyksessä alkoi hän pelätä pyörtyvänsä täällä — täällä Mordtmannin luona! — mutta vastusti sitä kaikin voimin, pysyi pystyssä ja läksi.
Hän oli hiljaisia, ihmisistä tyhjiä katuja myöden tullut niin pitkälle, ett'ei enää ollut kaasulyhtyjä; sen havaitsi hän vasta kun kompastui eikä enää voinut nähdä tietä.
Pitkin syrjää oli asetettu suuria kiviä, ja syvällä alaalla kuuli hän laineiden loiskahtelevan vasten rantakiviä ja taas loristen vetäyvän takaisin, imein ja nytkien sitkeitä meriruohoja.
Valo kaupungissa lähetti pieniä säteitä häntä kohden lahden ylitse; mutta hän kääntyi pois niistä, istui kivelle ja katseli pimeätä.
"Pikku Abbe-rukka! Pikku Abbe-rukka!" kertoi Venni puoli-ääneensä. Abraham oli viimeinen, jolle sanoi jäähyväiset, hän oli ainoa, johon oli kiinnitetty, sillä suhde Mordtmanniin oli lopussa, tykkänään lopussa.
Venni-rouva häpesi; hän tunsi alentuneensa ja tahraantuneensa sen kautta, että oli antanut tämän miehen houkutella itsensä niin pitkälle. Ei ainoastaan hänen rakkauttansa ollut tämä vetänyt likaan, vaan kaikki hänen periaatteensa, hänen rakkaimmat ja rohkeimmat ajatuksensa oli hän tehnyt Vennille vastenmielisiksi; Venni-rouva ei enää voinut luottaa mihinkään tai kenenkään tämän jälkeen — ei edes itseensä.
Kun hän nyt läksi miehensä luota, teki hän sen omantunnon soimauksia tuntematta. Kaikki, mikä heidän yhdessä eläissään oli pysyttänyt professorin arvossa Vennin silmissä, oli hänen viimeinen solvauksensa hävittänyt; häneltä oli päässyt esiin raakuus, juuri sellainen hävytön miehellisyys, jota Venni-rouva vihasi, ja jonka hän tähän asti keinokkaasti oli ymmärtänyt salata tältä.