"Niin totta kuin että istun tässä! Mamma on itse puhunut siitä; hän tuntee Eriksenin."
Abraham hymyili ilkkuen.
"Minä en tapa häntä, Marius."
"Mietitkö sitä?"
"Ensimäinen ajatukseni oli: verta — hän tai minä. Mutta nyt kostan toisella tavalla."
Hän pyyhkäsi hiukset otsaltaan, otti kirjat hyllyltä ja viskasi ne pöydälle: "Aletaan matematiikasta; ei sanaakaan enää tuosta asiasta!"
He lukivat nyt matematiikkaa yhdessä siten, että Abraham, joka ymmärsi todistukset, luki ja selitti ne ja joka kerta kun hän kysyi: "ymmärrätkö?" vastasi Marius myöntävästi — joka oli valhetta, sillä hän ei milloinkaan ollut ymmärtänyt sanaakaan matematiikkaa ja kaikkein vähimmin tänään.
Lopetettuansa kaikki seuraavan päivän läksyt, löi Abraham viimeisen kirjan kiinni sanoen: "Niin tahdon minä kostaa!"
Marius tuijotti häneen ja kirjaan.
"Työtä tekemällä, ymmärrätkö! Ja kun sitte tulen kotio yliopistosta arvolauseella cum laude tai ehkä laudatur ja kohtaan Eevin kurjan telegrafistinsa keralla, silloin katsahdan häneen niin, kuin tiedät minun voivan katsoa; ja se on oleva kostoni!"