Mutta vilkkaalla katkeruudella asettuu tämä suru sydämen syvimpään sopukkaan, ja kaikki, mikä sen jälkeen voi kasvaa tuossa sydämessä, versoaa tästä pyhästä surusta.
Elämä ja aika voivat vähitellen taivuttaa ja muuttaa ihmistä, mutta yhteinen tuntomerkki, yhteinen surun sija on aina jäävä niihin, jotka juuri ovat saaneet kyvyn ymmärtää ja tuntea heti alkaakseen katkerimmalla hukalla — ainoalla, jota ei koskaan voida korvata.
XIII.
Talvi kului hiljaa Abrahamilta. Hän suri ja kaipasi aluksi äitiään katkerasti, istuen ja itkein monta iltaa tyhjän makuuhuoneen uuninnurkassa.
Mutta isä koki kaikin tavoin elähyttää häntä, puheli ja käveli hänen kanssaan ja antoi hänen kutsua Brochin ja muita ystäviä luokseen niin usein kuin häntä vaan halutti.
Kaikki ihmiset osoittivat muuten hellyyttä häntä kohtaan; koko kaupunki surkuttelemalla surkutteli äiditöntä poika-rukkaa, vaikka useimmat kylläkin itsekseen ja ystävällisesti keskenään pakinoidessaan olivat sitä mieltä, että parasta ehkä oli olla ilman sellaista äitiä kuin Venni oli ollut.
Hänen äkillinen kuolemansa tuli kauhistavaksi esimerkiksi koko seurakunnalle; ja moni, joka ei pitkään aikaan ollut käynyt kirkossa, saapui nyt sinne kuulemaan pappien saarnaavan katumattomista, jotka joutuvat kuolon-enkelin uhriksi par'aikaa synnin suruttomuudessa riehuessaan.
Professori Löfdal istui penkissään kuunnellen tätä, kaunis, surullinen katsanto kasvoillaan ja kädet ristissä. Abraham istui siellä myöskin kumartuen alaspäin kaikkein häneen luotujen silmäin näkyvistä. Hän ei tietänyt, mitä äidistään ajattelisi.
Mutta hyvin usein esiintyvä tunne oli ajatus, ett'ei äiti nyt siis tulisi häntä ripittämään ennen kasteensa liiton vahvistamista.
Hän voi vielä selvästi mieleensä kuvitella, kuinka äiti olisi tullut ovesta sisään, silmät läpitunkevina ja mahdottomina välttää; mitä olisi vastannut?