Kalpea, leppeän näköinen mies, jonka Abraham tunsi hautajaisiin-kutsujaksi astui professorin luo; heidän jutellessaan hiipi Abraham taas makuuhuoneeseen.
Siellä hän istui, katsoa tuijottaen äitiin, oli melkein itkemättä, tuijotti vaan ikäänkuin hervotonna noihin tuttuihin piirteisiin, joita hän ei voinut saada liikahtamaan. Eivätköhän toiset sentään erehtyneet? Entäs jos äiti nyt kääntyisi häneen sanoen: "Abbe, minä en ole kuollut."
Isä tuli taas ja löysi pojan täältä, puheli vähän hänen kanssaan, mutta vei hänet sen jälkeen hiljaa ulos huoneesta.
Sivumennessään kuiskasi professori pari sanaa kaupunginviskaalin kauniille rouvalle, ja heti sen jälkeen pyysi tämä — pyynnön piti käydä vaan noin tilapäisesti, mutta Abraham ymmärsi asian laidan hyvin:
"Tahdotko tulla tänne pitämään kiinni tikapuista ja kurottamaan minulle nuppineuloja tarpeen mukaan?"
Rouva seisoi tikapuilla kiinnittäen verhoja paikoilleen.
Abraham meni häntä auttamaan; naiset kokivat kilvan pitää häntä työntoimessa ja kehuivat hänen ripeyttänsä ja kelvollisuuttansa. Siten kului aika päivälliseen asti.
Silloin ymmärsi Abraham, mistä syystä keittäjältä tarvittiin. Pitkä pöytä oli näet katettu saliin; kaikkein avulijaiden naisten piti syödä siellä.
Abraham asettui tavalliselle paikalleen, mutta nähdessään rouva Bentzenin istuvan vieressään keitosvadin edessä, purskahti hän äkisti äänekkääseen itkuun ja läksi pöydästä.
Nyt vasta pääsi suru hänessä valloilleen ja kuohui kuni aaltoileva meri — mitä suurin ja syvin suru, jolle niin nuori sydän ei voi löytää lohdutusta, katkera lapsensuru, jonka täysi-ikäiset luulevat niin helposti haihtuvan, koska se niin nopeasti hyökkää rajojensa ylitse.