Vihdoin läksi Abraham kammiostaan ja aikoi mennä kapean käytävän poikki vanhempainsa huoneeseen, mutta ovi oli lukossa, jotta hänen täytyi mennä keittiön kautta.
Siellä näki hän hämmästyksekseen keittäjättären, jota he tavallisesti käyttivät kemutilaisuuksissa, lihan jauhamistouhussa ja liedellä suuren liemipadan.
Abraham meni salin kautta makuuhuoneeseen. Huoneissa äkkäsi hän rouva Bentzenin ja useita muita tuttuja naisia; kaikki olivat mustissa ja pöydillä ja tuoleilla oli valkeata kangasta; kaikkialla haisi myski.
Hän ei nähnyt mitään selvään, ennenkuin oli äitinsä vuoteen ääressä.
Siinä hän lepäsi, nyt näki Abraham sen. "Mamma!" sanoi hän ihan hiljaa; "mamma!" toisti hän vähän kovemmalla äänellä.
Silloin valtasi hänet tukehduksen tapainen tunne; äkkiä käsitti hän kuolon järkähtämättömyyden; hän ei voinut itkeä.
Isä astui hiljaa huoneeseen, puhui ystävällisesti hänen kanssaan: "Meidän kahden on nyt pitäminen yhtä; hän on taistellut loppuun; katso kuinka levollisena hän lepää!"
Sitten vei hän pojan hiljaa makuuhuoneesta. Talossa vallitsi ystävällinen mieliala ja hiljainen tukahutettu kiire; ikkunoihin oli ripustettava valkeat verhot mitä pikemmin sitä parempi, ja talo oli iso ja kahden kadun puolelta varustettu ikkunoilla.
Ainoastaan professorin työhuoneeseen ei kukaan saanut mennä. Sieltä etsi Abraham turvapaikkaa.
Isä kirjoitti sähkösanomia, pysähtyi silloin tällöin ja huokasi. Abraham seisoi katsellen pihalle, missä syyssade tasaisena ja pitkäveteisenä kuni siivilästä tippui alas.