"Rauhoitu, poikaseni! Näethän, että minä olen tyyni; sinun pitää myöskin kestää kuin mies, vaikka oletkin nuori. Niin, niin, Herra on määrännyt meille molemmille raskaan koetuksen; äitisi sairastui äkkiä yöllä — halvauksen kohtaukseen, jota ei mikään ihmisvoima voinut auttaa — nyt on hän levossa, ja me olemme yksin."
Abrahamin pää ei vielä ollut oikein selvä; hän tarttui innokkaasti vaatteisiinsa, epäselvästä halusta kun paloi päästä äidin luokse.
"Ei, ei, Abraham, makaa vaan rauhassa; on vielä niin aikaista ja sinä kyllä saat aikaa suremiseen, lapsiparka!"
"Mutta, isä — isä — oikeinko totta!" Abraham purskahti katkerasti itkemään ja heittäytyi takaisin vuoteelleen.
Kauan istui isä vuoteen ääressä ja silitti hänen päätään. Mutta kun itku vähitellen heikeni, nousi hän lausuen:
"Makaa nyt vaan, kunnes päivä valkenee, Abraham, tai niin kauan kuin tahdot; sinun ei tarvitse mennä kouluun näinä päivinä; tulen pian taas luoksesi."
Kummallista, varsinpa mahdotonta oli Abrahamin saada päähänsä, että äiti oli kuollut, ikuisesti poissa — "kuollut", toisti hän puoli-ääneensä itsekseen.
Hän istui vuoteella ja katsella tuijotti uunipeltien punaisia reikiä, kunnes itku taas valtasi hänet ja hän kallistui alas nyyhkien. Se sentään tuntui ihanalta, ett'ei hänen tarvinnut mennä kouluun; hän itki, kunnes nukkui, ja lepäsi kauan:
Joka kerta kuin oli heräämäisillään, rasitti häntä mielestään jokin äärettömän raskas taakka; mutta hänen ei tarvinnut mennä kouluun ja sen vuoksi heitti hän kaikki mietteet siksensä.
Siten tapahtui, ett'ei hän noussut ennen kuin kello yhdeltätoista. Aamiainen oli tuotu sisään hänen maatessaan, mutta hän ei jaksanut syödä; hän oli kuin puoli-tainnoksissa.