Kaikki hänen surunsa ja erehdyksensä, kaikki lemmen jäännös, jota hänen turhamaisuutensa ei vielä ollut niellyt, muuttui tällä hetkellä vihaksi Mordtmanniin; tästä lähtein olisi professorin elämän päämaalina oleva pakoittaa Mordtmann polvilleen, kostaa tämän aikaan saama tappionsa; muuta tehtävää ei hänellä ollut.
Mutta hän oli unohtanut Abrahamin. Olihan Abraham, Vennin poika jälellä; tämä ajatus vähensi hieman hänen mielenkarvauttansa. Pojan hän sentään pakoittaisi ihailemaan isäänsä; poika oli vastaan ottava rakkauden, jota tarjosi hänelle, kiitollisuudella ja vasta-rakkaudella, jolla tavoin Karsten Löfdal tahtoi tulla rakastetuksi.
Hän tahtoi auttaa Abrahamia kantamaan surua — tälle myöntäisi hän luvan surra; mutta sitten oli hän muodostava ja kehittävä pojan kuvaksensa, saattava hänet yhtä pitkälle, yhtä korkealle kuin rakasti häntä; silloin oli kumminkin poika antava hänelle, mitä ei hänen koskaan onnistunut saada äidiltä.
Professori otti lampun mennäkseen herättämään Abrahamia ja mahdollisimman varovasti kertoakseen hänelle, että hän nyt oli äidittä.
Palvelustytöt eivät olleet käyneet levolle uudestaan, vaan odottivat levottomuudella päivän valkenemista, päästäkseen uutista levittämään; varrotessaan lämmittivät he huoneita ja keittivät kahvia.
Abraham oli nukkuissaan tuntenut huonettansa lämmitettävän ja sen tähden luuli hän olevan kouluajan.
Kun isä nyt herätti hänet, hypähti hän ylös luullen nukkuneensa liian kauan.
"Onko kello kahdeksan?"
"Ei, poikaseni, kello ei ole enempää kuin kahdeksan, mutta herätän sinun sen vuoksi, että minulla on jotakin surullista ilmoitettavaa sinulle. Sinun tulee pysyä lujana, Abraham, ja rukoilla Jumalaa vahvistamaan itseäsi, sillä me olemme molemmat tänä yönä saaneet suuren tappion. Äitisi sairastui äkkiä — —"
"Onko mamma kuollut?" huudahti Abraham epätoivoisena ja tarttui isäänsä.