Hän työnsi sauvansa portaita vasten illalla, jolloin Mordtmann tuli ulos kiihkeä kohtaus kasvoihin kuvattuna, jotta professori heti paikalla havaitsi sen — hän työnsi sauvansa portaita vasten, mutta tunsi samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt viimeisen kerran jaksoi sitä kärsiä.
Pari päivää jatkoi hän entistä tapaansa, mutta tänäin tuli hän kotio sanoaksensa kaikki vaimollensa: millaista kaikki ensi päivästä tähän päivään saakka oli ollut Hän ei enää miettinyt nöyryytystä, hän tahtoi valittaa, siihen oli hänellä oikeus, hän tahtoi käskeä vaimonsa palaamaan velvollisuuksissa, joiden täyttämisestä hän rehellisenä naisena ei voinut kieltäytyä tai vetäytyä pois. Mutta sitten tuli tuo onneton uutinen, jolla vaimonsa otti hänet vastaan — niin vastenmielinen, niin aavistamaton. Silloin menetti hän mielenmalttinsa, jonka niin suurella vaivalla ja taistelulla oli itselleen hankkinut; hän ei ollut sama mies, viskatessaan viimeisen solvauksen vasten vaimonsa silmiä.
Hän tahtoi saada sanotuksi, ett'ei enää uskonut vaimoansa, että oli alkanut epäillä häntä; hän tahtoi varoittaa vaimoansa, pyytää tai lausua kovia sanoja, aina sen mukaan, mihin suuntaan keskustelu kehittyisi.
Mutta hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut sillä tavoin loukata Venniä. Että tämän sydän voi kääntyä hänestä, tiesi professori kyllä, ja sehän hirvitti häntä; mutta sen hän myöskin tiesi, että, jos tuo oli tapahtunut ja vaimonsa tietensä sen valinnut, tämä heti itsestään tulisi kertomaan sen hänelle. Muulla tavoin uskottomaksi ei hän milloinkaan toden perästä vaimoansa luullut.
Ja kaikkein vähimmän uskoi hän sitä tällä hetkellä, kun hän raskaisiin ajatuksiinsa vaipuneena katsoa tuijotti ruumiseen.
Siinä lepäsi Venni nyt niin puhtaana ja levollisena, niin tyytyväisenä päätöksensä täytettyään.
Professori tunsi, että Venni kerran vielä oli saanut voiton, ratkaisevan voiton.
Se, mikä oli antanut Löfdalille arvoa Vennin silmissä, oli näet juuri se seikka, että professorin käytöksessä — kaikesta siitä huolimatta mitä Venni sanoi valheeksi ja pelkuruudeksi — oli jotakin ritarillista, joka miellytti Venniä ja jota hän voi kunnioittaa.
Mutta juuri nyt viime kertaa toisensa tavatessaan oli professori kääntänyt pahimman puolensa esiin, näyttänyt rumimman kuvansa, ja tämä kuva mukanaan oli Venni jättänyt hänet. Hän nousi ylös mitä katkerimmassa mielikarvaudessa; hänen rakkautensa Venniin oli lähinnä ollut palava halu pakoittaa tämä kunnioittavalla ihailulla katselemaan miestään — vasta sitten olisi hänkin valmis ihailemaan vaimoaan.
Nyt oli hän välttämättömästä muserrettu; Venni oli täydellisesti halveksinut häntä, kääntänyt hänelle selkänsä ja mennyt matkaansa.