Hän muisti aina nuo nuoruudessaan jostakin lukemansa sanat: mustasukkainen mies on aina naurettava, mutta kaikkein enimmän, kun syöksyy esiin tikari kädessä.
Naurettavaksi tuleminen oli Karsten Löfdalista mitä kurjin kohta ihmis-elämässä; ja siitä syystä oli hän kerrassaan tehnyt lupauksen, ett'ei koskaan esiintyisi tikari kourassa.
Se ei muuten olisi ollutkaan hänen kaltaistaan; ja vaikka hän voi tuntea itsensä kuinkakin loukatuksi ja vaikka hän oli hyvinkin pikainen käsittämään pienimmänkin loukkauksen tai syrjäyttämisen, ei hän milloinkaan antanut kenenkään havaita sitä.
Sen tähden oli hän avioliittonsa alusta aikain ollut olevinaan mitään näkemättä tai ymmärtämättä, miellyttävä ja kohtelijas nuoria miehiä kohtaan, jotka vähitellen lähenivät hänen vaimoansa, ja puhuissaan heistä, niin ylistelevä, että tämä itse melkein tuli sitä suvaitsemattomaksi.
Samassa pysyi hän itse vähän sivulla päin, antoi kaiken kavaljeerisuutensa oikein tulla näkyviin, vetäytyi syrjään tai tuli saapuville asian haarojen mukaan, niin kohtelijaana ja uskollisena, että nuori rouva, jonka koko lempeä hän ei kuitenkaan saanut, sentään katsoi parhaaksi palata hänen luokseen, kun jokin suhde alkoi tehdä hänet levottomaksi. Lopuksi voi Venni kuitenkin luottaa häneen enimmän kaikista.
Joka kerta kuin Karsten Löfdal oli päässyt sellaisesta pälkähästä, ymmärsi hän seuraavan pulman tulevan vaikeammaksi. Tämä oli myöskin yksi syy, minkä tähden oli pääkaupungin jättänyt. Täällä pienemmässä kaupungissa onnistui hän paremmin.
Lehtori Abel kyllä hiljaisuudessa viritteli ansojansa, joka harmitti professoria, mutta itse asiassa oli tuo sentään hyvin viatonta laatua. Näytti siltä kuin saisi hän vihdoinkin levon madolta, joka kalvoi häntä; mutta silloin tuli Mordtmann!
Aina noista onnettomista päivällisistä saakka, jotka professori oli pitänyt, koska oli katsonut sen velvollisuudekseen ja kun Venni-rouva siihen asti oli osoittanut tuiki selvää välinpitämättömyyttä Mordtmannin suhteen — aina siitä silmäyksestä asti, jolla Venni kiitti nuorta miestä hänen antamastaan avusta suuressa sanailussa koulukysymyksestä — tästä silmänräpäyksestä saakka tiesi Karsten Löfdal, kuinka käyvä oli — toisin sanoin: hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että asiain piti niin päättymän.
Mutta hän aavisti uuden koetuksen olevan tulossa ja ryhtyi vanhaan menettelytapaansa: hän osti osakkeita "Fortuna"-tehtaaseen, myöntyi rupeamaan johtokunnan jäseneksi ja kutsui Mordtmannia perheeseensä mitä kohtelijain hymyily huulilla.
Mutta hän havaitsi pian itse, ett'ei tuo käynyt yhtä helposti kuin ennen. Päivä päivältä kävi hänelle vaikeammaksi hillitä itseänsä; ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta, hän tiesi kaikki, ymmärsi kaikki, näki tuon suhteen solmittavan ja kasvamistaan kasvavan, — paljoa ennen ja paljoa selvemmin kuin Venni-rouva itse näkikään. Hänen verensä kiehui; mahdotonta oli kauemmin jatkaa ilveilyä, kun hänen huoneensa uhkasi toden teolla kukistua maahan; vanhasta menettelytavasta ei ollut apua, hänen täytyi ryhtyä keinoihin jompaa kumpaa vastaan.