Abraham aukasi kotelon, siinä oli kultakello vitjoineen metaljonkineen. Hän aukasi tämänkin mutta teki samassa vaistomaisen liikkeen.
Taas näki hän nuo välttämättömät silmät, jotka aamusesta unesta asti seurasivat häntä.
"Se on lahja äitivainajaltasi", lausui professori liikutettuna ja likisti häntä rintaansa vasten. Abraham änkkäsi kiitoksensa ja pani kellon taskuunsa. Nyt näytti hännystakkikin paremmalta; hän oli tullut pitkäksi ja solakaksi, mutta kasvot olivat muuttumistilassa, nenä liian iso ja iho likasenvärinen.
Professori katseli häntä kuitenkin ylpeydellä, ja havaitessaan testamentin avoimena pöydällä, taputti hän poikaansa olalle lausuen:
"Oikein, poikaseni! Näen että katselet asiaa vakavalta kannalta!"
Pääsiäinen sattui olemaan huhtikuun alkupuolella; ja tänäin oli ensimäinen selkeä päivä, joka oli jotakuinkin lämmin. Koko kaupunki oli liikkeellä, kirkko oli täynnä ja paljo kansaa seisoi ulkopuolella, nähdäkseen rippilasten tulevan.
Jokunen reipas puotipalvelija kävi jo vaaleanharmaassa kesäpuvussa, hihat kaareviksi leikattuina ja muuten tavattoman avarat housut nilkasta kapeina, mutta tuo oli liian aikaista; varjossa oli vielä jääkylmä.
Kirkon eteiselle, aukealle paikalle kokoontuivat rippilapset kaikilta kaduilta; ensin kulkivat asianomaiset itse, heidän perässään vanhemmat ja pari siskoa.
Tytöt olivat sileäksi su'itut, pienet keltaiset letit neuloilla niskaan kiinnitettyinä, hartijoilla pitkät harmaat tai mustat saalit, joiden kulma riippui aina hameen palteeseen saakka, soukkahartijaisia ja veteliä vartaloltaan, jotta hameissaan näyttivät vedestä nostetuilta. Pari hienommista tuli ajaen vaunuilla, selässä turkkilainen saali.
Jos tytöt olivat pienikasvuisia ja hoikkia olivat pojat sentään vieläkin pienempiä, yllä nutut tahi takit, jotka asettuivat mitä luonnottomimpiin ryppyihin sekä edestä että takaa, päässä suuret lakit, jotka riippuivat korville, valmiina kynttilän sammuttajain tavoin painumaan alas.