Provasti Sparre tuli niin hämilleen ja onnettomaksi erehdyksestään, että ihan kadotti aivonsa. Ei mitään enemmän hänen tavastaan poikkeavaa, ei mitään enemmän hänen sydämensä aivotuksesta etäämpänä olevaa voitu ajatella kuin että hän olisi tahtonut olla vastenmielinen ja julkea lemmikillensä, päälle päätteeksi professori Löfdalin pojalle.
Hämmennyksissään ei hän tietänyt parempaa neuvoa kuin laskea kätensä
Abrahamin olalle ja alkaa kiitospuheen hänestä:
"Huvikseni, oikeimpa sydämeni iloksi", lausui hän innokkaasti, "olen valmistanut sinua, rakas ystäväni, Abraham Löfdal, tämän päivän pyhään toimitukseen. Harvoin olen kohdannut nuorukaista, joka pään puolesta olisi ollut niin erinomaisen lahjakas, jonka Luoja olisi varustanut niin kauniilla sielun ja sydämen ominaisuuksilla. Kun sinä nyt täysikasvuisena jäsenenä astut seurakuntaan, toivon ja odotan varmuudella, että olet oleva meille vanhemmille iloksi ja mielen ylennykseksi sekä nuorille hyväksi ja seurattavaksi esimerkiksi."
Tämä oli varsin tavatonta; komministeri, pastori Martens, väänteli itseään levottomuudesta vehreän verhon takana papinpenkissä, ja koko seurakunta tuli utelijaaksi. Mutta kaikki Abrahamiin luodut silmät näyttivät tämän jälkeen lempeiltä. Kaikista tuntui hyvältä provastin suusta kuulla, että oli toivoa tämän, kadotetun äidin pojan pelastuksesta.
Itse ei hän tietänyt mitä miettisi; oliko tarkotus ylistää häntä muita paremmaksi? Se ei ikinä loppuisi hyvin.
Provasti Sparre pyyhki otsaansa ja jatkoi kuulustelemistansa alempana istuvain kanssa. Hänen ensimäinen erehdyksensä teki hänet kahta vertaa tarkemmaksi: katekismon kuulusteleminen kävi loistavammin kuin koskaan muulloin.
Komministeri kohotti ruumistaan eteenpäin ja kuunteli kasvavalla hämmästyksellä oikeita vastauksia, joita antoivat mitä mahdottomimmat pöllöpäät, jotka hän itse auttamattomina oli heittänyt siksensä, mutta melkein seljällensä lensi hän penkissään, kun Osmund Asbjörnsen Sauamyr laulavalla maalaismurteellaan esitti suuren loistonumeronsa evankeliumin armolahjoista.
Kesti äärettömän kauan ennenkuin molemmat osastot oli kuulusteltu; eräs nuorista, turkkilaiseen saaliin puetuista naisista rupesi voimaan pahoin, josta syystä hänen täytyi mennä sakastiin vettä juomaan.
Väsymys valtasi vähitellen Abrahaminkin levottoman ja tuskallisen mielen; hän alkoi tuntea itsensä levollisemmaksi, ei enää nähnyt noita silmiä, joita hänen oli ollut mahdoton väittää; päin vastoin näyttivät kaikkein kasvot varsin hyväntahtoisilta, ja kun hän vihdoinkin teki tuon juhlallisen lupauksen, ei hän enää ollut millänsäkään koko asiasta.
"Anna siis Jumalalle sydämesi ja minulle kätesi", sanoi provasti vakavasti ja leppeästi hänelle, ja Abraham kurotti kätensä; provastin käsi oli pehmeä ja sileä ja puristi hänen kättänsä lämpymästi ja ystävällisesti.