"On, hän antoi itsensä lunastukseksi kaikkein edestä."
"Mutta eikö sentään paljo ihmisiä tule kadotetuksi?"
"Tulee kyllä" — vastasi Abraham hiljaa ja hänen silmänsä tarkastivat provastin pitkää kauhtanaa ylhäältä alaspäin.
"Mikähän siis on syy heidän kadotukseensa?"
"Heidän oma katumattomuutensa ja uskottomuutensa."
"Aivan oikein, ystäväni, se on heidän oma katumattomuutensa ja uskottomuutensa", lausui provasti tyytyväisenä; hän tahtoi nyt jättää oppikirjan ja lähteä jumaluus-opilliselle retkelmälle oikein loistaakseen parhaan oppilaansa taidoilla: "Esiintyykö ihmisen epäusko aina pahoissa ja jumalattomissa töissä?"
"Ei aina", vastasi Abraham katsahtamatta provastiin.
"Ei aina, se on totta", toisti provasti luoden silmänsä seurakuntaan iloitakseen ihastuksesta, jonka hänen lemmikkinsä muka täytyi synnyttää.
Mutta provasti säpsähti, kirkossa ei kuulunut hengähdystäkään, kaikki kurottivat kurkkujansa ja katsoivat Abrahamiin, mutta se ei tapahtunut ihailusta, vaan pikemmin ilkeästä, kiheltävästä uteliaisuudesta.
Äkkiä huomasi provasti koko seurakunnan luulevan hänen tutkivan Abrahamilta äidin elämää. Provasti katsahti ensi pelästyksessään professoriin, sitten Abrahamiin; nämä molemmat olivat samaa mieltä. Professori piti silmänsä jäykästi provastiin luotuina ja Abraham oli ikään kuin kutistunut kokoon, peitti kasvonsa nenäliinalla ja näytti siltä kuin olisi tahtonut piiloutua maan alle.