Hän mietti yhtä ja toista poikarivistä ja monta muuta; pahin hän ei voinut olla; mutta kuitenkin oli hänellä kova sisällinen tuska eikä ymmärtänyt mitään virsistä, joiden veisaamiseen otti osaa.
Mutta nyt lähestyi provasti Sparre verkallensa kuorista alkaakseen kuulustelemistaan. Hänen kasvonsa olivat vakaiset ja miettivät, kun hän käydessään vielä kerran vilkasi käsikirjaansa, jonka lehtien väliin oli kiinnitetty muutama arkki paperia täynnä nimiä ja numeroita.
Mikään helppo tehtävä ei ollutkaan johtaa kuulustelua niin, että jokainen sai kysymyksen ilman kenenkään seurakuntalaisista tai saarnatuolissa olevan komministerin liian suuria hyppäyksiä huomaamatta.
Mutta Abrahamin edessä seisoessaan, valostuivat hänen kasvonsa; tässä ei hänen kumminkaan tarvinnut pelätä kysyä mitä hyvänsä ja sen vuoksi valitsi hän mikä ensin mieleensä johtui.
"Mihinkä persoonaan jumaluudessa uskot toisen uskonkappaleen mukaan,
Abraham Löfdal?"
"Poikaan, Herraamme Jesukseen Kristukseen", vastasi Abraham lujasti.
Provastin lähetessä, vapisi Abrahamin koko ruumis, mutta heti ensimäisen kysymyksen kuultuaan rohkaisi hän itsensä. Jokapäiväinen tottumus tutkittavana olemiseen teki, että tilaisuudelta katosi juhlallisuus, joka silmänräpäyksen ajan oli ollut valtaamaisillaan hänet. Sitten vastasi hän selkeästi ja varmasti, silmät provastiin luotuina.
"Onko Kristuksen tunteminen meille suuresta arvosta?"
"On, ei kenessäkään muussa ole autuutta, sillä ei mitään muuta nimeä ole taivaan alla ihmisille annettu, jossa meidän pitää autuaiksi tuleman."
"Eikö Kristus ole lunastanut kaikkia ihmisiä?"