Niin, — kaikki oli varsin hyvin; olivathan ihmiset hyvänsuovia häntä kohtaan. Mutta katsoppa kuitenkin, kuinka kummallisesti poika makaa ja hieroo ohimojansa!
III.
Tutkinnossa syyslukukauden loputtua sai Abraham muuttaa pari numeroa "ylöspäin", mutta kaikki Mariuksen latina ei voinut estää pikku professoria huilaamasta aina Martti Perässäpyrkijän sivutse ja päälle päätteeksi tulemasta luokan perämieheksi.
Sanoipa matematiikan opettaja sen lisäksi, että, joll'ei hän seuraavana lukukautena edistyisi varsin erinomaisesti, saisi hän jäädä jälelle eikä pääsisi neljänteen latinaluokkaan.
Abraham ei likimaillekaan ollut ahkera, mutta se seikka, että hän oli päättänyt vetää Mariuksen mukanaan, autti häntä; ja kun hän helposti käsitti, ei hänen tarvinnut lukea läksyjään muuta kuin yhden kerran. Mariuksen sitä vastoin täytyi lukea aina koulusta pääsemisestään Abrahamin luoksi menoonsa asti, monasti vielä jälkeenkin.
Heidän klassillinen vaurastumisensa oli nyt ehtinyt niin pitkälle, että heillä oli latinaa yhdeksän ja kreikkaa viisi tuntia viikossa. He olivat jättäneet Faedruksen ja Caesarin virvoittaakseen sieluaan Ciceron puheella vanhuudesta. Ja kun heidän nuoret kielensä olivat taipuneet toisen luokan mi-päätteisiin tehdikköihin Curtiuksen jälkeen, vaelsivat he Xenofonin seurassa viisi pientä parasangia viikossa jumalien suosimaa Hellasta kohden.
Tahkiaismetsä levisi heidän nuoriin päihinsä. Vähitellen hälveni eroitus hauskan lukemisen ja rasituksen välillä. Kaikki aineet tulivat melkein yhtä joutavaksi heistä, ainoastaan sen arvon mukaan järjestetyiksi, minkä koulu niille antoi.
Kaikki mitä opetuksessa siellä täällä ehkä voi olla sellaista, joka suorastaan johti elämään ja maailmaan sellaisena kuin se todellisuudessa on, hälveni melkein tietämättömiin. Kunniaistuimelle asettui pitkiä rivejä hengettömiä sanoja ja esineitä, sääntöjä ja lauselmia, joita päntättiin noihin pehmoisin aivoihin ikuisiksi ajoiksi, vieraita ääniä tuntemattomasta elämästä, ikivanhaa tomua, jota tunnokkaasti seulottiin kaikkialle, missä nesterikkaissa nuorukaisissa vaan huomattiin kostea kohta, johon tomu voi tarttua.
Se kohta ihmis-ijästä, jossa Abraham ja Marius nyt olivat, neljän-, viidentoista vuoden vaiheilla, on kova aika. Silmät havaitsevat kaikki; kysymishalu on ääretön kuni lapsen ruokahalu, syhyvämpi tuhkarokon rohtumaa; kyky ja tahto ymmärtämään kaikkia heräävät; palava halu valloittamaan maailman ja kaikki mitä sen takana on, syntyy — ja sitte tomua; ikivanhaa, hienon; hienoa tomua, jota seulotaan joka kosteaan hikireikään, vastaukseksi joka versoavaan kysymykseen, joka iteesen, mikä ei ole tahkiais-ide.
Mutta tuo aika kuluu; jo kuuden-, seitsemäntoista vuoden ijässä on tomu kuivunut piukkaan kiinni, utelijaisuus on kuollut; nuorukainen on oppinut, että hän se onkin kysyttävä eikä kysyjä; sitä paitsi alkaa hän ymmärtää tuon tahkiaismetsän tarkoituksen; hänellä on hämärä aavistus siitä, että se on olemassa häntä varten, että hänellä on onni olla yksi yhteiskunnan etuoikeutta nauttivista etanista. —