Pikku Marius käydä jolkutti sadetakkiin puettuna eräänä räntäisenä talvi-aamuna, rankan etelätuulen märkää lumiloskaa tuiskuttaessa, koulua kohden — hänestä ei enää ollut hauskaa pyrkiä ja ponnistaa kulman sivutse vinkuvaa myrskyä vasten, saada jalkansa märäksi ja tulla kosteaksi polviin asti.
Kuitenkin mietti hän enimmän, miten suojelisi kalliin kirjakuormansa sateelta; kirjat olivat hänen öljytakkinsa alla, jotta hän näytti lehmältä, jolla vatsa on toisella sivulla.
Luokalla oli pimeä ja kylmä. Martti Perässäpyrkijä oli polvillaan uunin edessä ja ajoi puita pesään; toiset seisoivat ympärillä lämmitellen itseään; märkiä ja viluisia olivat he kaikki.
Mutta nyt oli lauantai-aamu; ja vaikka se olisi kuinkakin rankkainen, on siinä jotakin juhlallista, jota ei sade eikä kylmä varsin voi kuolettaa.
Marius kuivasi ensin kirjansa, sitten itsensä niin hyvin kuin voi sinisellä rottanenäliinallaan.
Abraham Löfdal osoitteli rehtoria lukein valittuja pykäliä koulun "käytössäännöistä", jotka rippuivat seinällä vehreäreunuksiselle pahville liimattuina.
"Neljäs pykälä", luki Abraham ollen ajavinansa nenänsä nuuskaa täyteen, "oppilaat tulkoot aina kouluun puhtaina ja siisteinä. Päällysvaatteensa, lakkinsa j.n.e. asettakoot he sitä varten määrätyille telineille, järjestyksestä ja varovaisuudesta huolta pitämällä, ja ottakoot ne taas mukaansa — ne — ne — mitä ne-sanalla tarkoitetaan?" huusi Abraham.
"Telineitä", ehdotti Martti.
Eräs toinen väitti sen tarkoittavan järjestystä ja varovaisuutta, ja siitä syntyi kieliopillinen ottelu.
Pikku Marius ei ollut mukana, sillä hän istui nenä syvällä Curtiuksessa, jupisten konjugatsiooneja; oli melkein pimeä hänen perämiehen paikallaan nurkassa.