Yliopettaja oli joko havainnut hänen istuvan mietteissään, tai huomannut muistikirjastaan, että oli kulunut pitkät ajat siitä, kun Gottwaldia kuulusteltiin. Hän antoi Brochin mennä paikalleen kesken laskemistansa — sitä paitsi oli laskettava luku liian helppo tälle — ja kun Marius puoli-tiedotonna saapui taulun eteen, oli sillä pari riviä numeroita ja x, josta ei rahtuakaan ymmärtänyt; ainoastaan hämärästi häilyi hänen mielessään, nähdessänsä taululla 1/3, että tämä varmaankin oli jokin viittaus tuohon onnettomaan kolmanteen osaan, joka tutki matematiikkaa.
"Nunc, parvulus Madvigius, qvid tibi videtur de matrimonio?" huusi Abel heiluttaen nenälasejansa, "sinulle kai on helppo asia suorittaa tämä pikku tehtävä; tunnethan Pythagoraan, eikö totta, Madvigius? Pythagoras, qvi dixit, se meminisse, gallum fuisse. Tehkää hyvin, herra professori, jatkakaa, älkää olko millännekään. No, näet kai, että luku on melkein loppuun laskettu? Sanoihan Broch, kuinka piti tehtämän, ennenkuin meni paikalleen. Vai onko professorilla ehkä muuta tehtävää kuin kuunnella? Pikku Gottwaldin pitäisi miettiä päästä luokalta kesällä eikä saattaa äidilleen surua."
Marius seisoi kasvot isoa luokkataulua päin, joka oli keskellä lattiaa, ja tunsi koko luokan ivan ja ilkkumisen pistävän selkäänsä. Mutta kun äitiä mainittiin, tunsi hän lämpimien kyyneleiden nousevan silmiinsä, liitupiirit sulivat yhteen epäselväksi sekasotkuksi ja hän heitti kaikki siksensä.
Koko luokalla — se on niillä, jotka voivat oppia matematiikkaa — oli erinomaisen hauskaa; lehtori oli muka vastustamattoman sukkela kuulustellessaan "hitureita", joksi hän nimitti niitä, jotka eivät voineet oppia matematiikkaa.
Ainoasti Abraham istua nökötti harmistuneena sen tähden, että tuo pilkka koski hänen ystäväänsä mutta myöskin sen vuoksi, että Marius oli sellainen pölkkypää; välistä täytyi hänenkin nauraa.
"Meidän on kai hankkiminen hänelle apuprofessori", sanoi Abel, laskien lasit nenällensä, "sinä Martti liikanimellä, käy auttamaan veljeäsi hengessä!"
Martti nousi paikaltaan jörösti; hänessä oli hiljainen vastahakoisuus, joka ei sentään milloinkaan näyttänyt muullaisena kuin mutinana ja muikistelemisena; hän ei ollut Mariusta parempi; sekä iso että pieni näyttivät siis yhtä tyhmiltä tuolla taulun edessä, katsoa töllöttäessään sille.
Mutta kuitenkin selveni asia Martille hieman; hän tarttui liitulaatikkoon kirjoittaakseen jotakin ja unohti, että hänellä jo oli pitkä liitupalanen kädessä.
"Oikein Marttiseni!" huusi lehtori, joka huomasi tuon, "liitua tarvitaan, jos siitä jotakin syntyy. Ota liitulaatikko kainaloosi, jäneksen jalka taskuusi ja viivotin jalkaisi väliin, niin olet täydessä asussa! Ah, Martti, Martti! sinä olet tuhma ja tulet tuhmemmaksi päivä päivältä."
Valonvivahdus Martissa oli sammunut, hän kirota napisi, jotta Marius kuuli sen. Luokalla oli hauskaa ja priimus varsin kiemuroitsi naurusta, ihmetellen ylös opetus-istuimelle katsellessaan.