Englannissa oleskellessaan oli Mikael vähitellen oikein sydämmensä pohjasta mielistynyt kauppaliikkeeseen. Muistellessaan kerran olleensa innokas norjalaisuuden puolustaja, jonka ihanteena oli kansan seassa, kansan tapaan ja kansan eduksi eläminen, hymyili hän.
Englantilainen mukavuus alituisine kylpyineen, pesuineen ja heijastavan valkeine liinavaatteineen oli muuttanut hänen makunsa ja eroittanut hänet kansasta. Kaikki mitä hänen veressään oli ollut eloisaa ja innostunutta oli, samoin kuin isässäkin, muuttunut vilkkaaksi yrityshaluksi, haluksi toimia lavealla työ-alalla, himoksi kohota varallisuuden kukkuloille ja saada paljo tekemistä.
Toiselta puolen oli se seikka, että hän nyt jo halveksi sitä, mitä aina viidenteenkolmatta ikävuoteensa asti oli mielihalulla haaveksinut, saattanut hänet epäilemään kiihkeitä intohimoja yleensä ja samassa tehnyt hänet kylmäksi ja varovaksi naisten seurassa, josta hänellä oli ollut paljo hyötyä.
Isän ja pojan väli oli nyt erin-omaisen sydämellinen; he olivat yhdessä tehneet tämän tehdassuunnitelman; poika johtajana, isä isännöitsijänä ja sen lisäksi englantilaisen kauppahuoneen asiamiehenä; oli siis koko joukko menestymisen mahdollisuuksia, ja jos taas onni kääntyisi, olivathan nuo melkein yksin-omaan muitten rahoja, jotka menivät menojaan.
Mutta jollei näitä vieraita rahoja nyt karttuisikaan!?
Mikael Mordtmann viskasi pois sikarinsa, joi liisin kylmää totia ja meni sitten rouvan huoneeseen.
Kahvia oli tarjottu ja juotu, palvelustyttö vei sen juuri kyökkiin. Rouva Vennin ympärille oli kokoontunut muutamia herroja, jotka eivät tupakoinneet tai jotka sattumalta olivat jääneet keskustelemaan hänen kanssaan. Ne olivat suurimmaksi osaksi virkamiehiä ja sellaisia seuraystäviä, jotka tänäin tunsivat olevansa hieman tarpeettomia tuossa kirjavassa seurassa.
"Kiitoksia puheesta, herra Mordtmann!" huusi rouva Venni ystävällisesti; Mordtmann teki jäykän kumarruksen ja katsahti epäilevästi rouvaan. Sitten asettui hän avaran salin nurkkaan erään hyllypöydän taakse, missä alkoi selailla valokuva-albumia, sillä välin kun keskustelu rouvan ympärillä taas tuli alkuun.
"Minä en voi antaa myöden siinä kohdassa, herra rehtori", lausui rouva Venni. "Te sanotte, että minun pitää rauhoittua ja toivoa —"
"En suinkaan, suokaa anteeksi, niin eivät sanani kuuluneet. Minä sanoin, että kun lapsen opetus ja henkinen kehittäminen jätetään miesten tehtäväksi, joilla on taitoa ja kokemusta sekä vilpitön tahto, niin tulee vanhempain toivoa ja uskoa, että lapsi Jumalan avulla on hyvissä käsissä."