Mutta vähitellen kasvoivat pienet puurakennukset uudelleen; suuria sakkosummia ja auliita lahjoja virtasi taas pispankartanoon; kymmenykset maasta ja merestä ja harvinaisista hopeakillingeistä matkustivat samaa tietä; seudulla vilisi taas vieraita munkkeja ja kaniikkeja, sekä lihavia, väkeviä englantilaisia että hienokasvoisia, mustatukkaisia pappeja etelästä.
Väki ja oppi rakensivat, muureja ja torneja, pyhäsavu täytti komean kirkon, missä pappismiehet veisasivat kalastajain ja talonpoikain puolesta, jotka makasivat nenällänsä, mutisten sanoja, joita eivät ymmärtäneet.
Vieraita laivoja tuli laitureille tuoden mukanaan kullalla ommeltuja messuvaatteita, kirkonkelloja, alttari-astioita ja väkevää viiniä luostarin viileisiin kellareihin.
Mutta kapeilla kaduilla ja kujilla hedelmätarhan takana väijyivät munkit tyttöjä; ja sillä välin kun toiset messusivat ja veisasivat tuomiokirkossa, oli pari lamppua viritettynä holvikellarissa pispan kirkon alla; siellä munkit myöskin lauloivat viiniastiain pulputessa ja tyttöjen nauraissa ja tanssivat, jotta kaaput liehuivat.
Mutta tanssi taukosi, loisto loppui, ja tytöt saivat rauhan hullumaisilta papeilta. Suurella roviolla poltettiin kirkon edessä kaikki tuomiokapitulin asiakirjat, paperit ja pergamentit suurine vahasinettineen sekä kulta- ja valkeaan vasikannahkaan sidotut kirjat; mutta kaikki, mikä kultaa ja hopeata oli, koottiin, hakattiin, revittiin ja raapittiin pois viimeiseen loistavaan kirpilään asti, ja sijaan tuli kalkkia, sisälle ja päälle kaikkialle kalkkia, kalmankarvaista, kuivaa ja kylmää.
Nyt alkoi paras aika pöllöille, kun luostari ja kappelit verkallensa hajosivat raunioiksi, ja mitä ajanhammas teki vähin erin, sen lopettivat ihmiset isoin erin. Milloin karkoitettiin muureja ja vanhoja omenatarhoja tilan saamista varten uudelle kadulle; seuraavana vuonna revittiin pispan komea capella domestica maahan, koska provastinrouva tahtoi siitä teettää uuden sikoläätin; ja vihdoin seisoi tuomiokirkko yksinään jälellä, valmiina hajoamaan kalkki-asussaan, ympärillä pieniä tuhmannäköisiä puurakennuksia; kaikesta paavillisesta loistosta ei ollut kiveä eikä pergamenttia jälellä.
Ainoastaan yksi jäi jälelle noille vanhoille tonteille — paitsi pöllöjä.
Kadonnut oli voima, kadonnut oli oppi, kalkki oli haudannut kaiken siellä löytyvän kauneuden; mutta latina oli takeltunut paikkaan, latinakoulu, ruoska ja kielioppi.
Kuoropojat muuttuivat vähittäin tavallisiksi koulu-oppilaiksi; he muuttivat yhdestä huoneesta kahteen, jotka tekaistiin vanhain luostarimuurien päälle, kunnes he pistettiin uuteen nelikulmaiseen, paljasseinäiseen ja himmeillä ikkunoilla varustettuun koululaatikkoon; ruoska ja kielioppi muuttuivat mukana.
Ja kun pöllöt, jotka myöskin uskollisesti olivat seuranneet, istuivat isoissa pyökkipuissa rehtorin lukukamarin ulkopuolella, säikähtyi hänkin niiden hirveästä kirkunasta ja loi silmänsä Tacituksesta — hän tutki samaa huvittavaa, mutta epäselvää kohtaa.