Vaikka tämä ihana ja kehittynyt kieli monta vuosisataa oli ollut kaiken opin ytimenä, ei niiden kuluessa näet, kummallista kyllä, oltu kirjoitettu mitään sen arvoista latinaksi, että sitä olisi ansainnut lukea. Samoin kuin kuusi sataa vuotta sitten istuivat nytkin oppineimmat miehet hieroen otsaansa vasten näitä Tacituksen huvittavia, mutta epäselviä kohtia.
Ja yhä edelleen kävi sukupolvi toisensa perästä mensa rotunaan luoksi, missä nuorukaiset ruoskalle ja kieliopille uhrasivat aikansa ja ahkeruutensa; palkinnoksi tästä saattoivat ruoska ja kielioppi taitavimmat nuorukaisista niin pitkälle, että voivat saada hieroa otsaansa vasten Tacitusta. —
Pyökkipuut eivät olleet vanhoja raunioihin verraten, joiden joukossa olivat kasvaneet, mutta ne olivat kuitenkin toista sataa vuotta kohottaneet tuuheita latvojansa yli matalan puukaupungin ja levinneet laajalta avaran koulupihan ulkopuolelle.
Näiden oksien alla oli nuori sukupolvi toisensa perästä iloisesti melunnut; kun hiljainen lukutunti oli loppuunkulunut, syntyi hälinää lomahetkellä, jolloin sata pientä jalkaa polki maata ja ilman täytti petolintujen kirkunan kaltainen huuto.
Mutta työpäivän loputtua, kun opettajat olivat mukanaan vieneet hirmuvaltansa ja ikävyytensä itse luoksensa, täytti koulupihan kidutetun nuorison mielenmukainen, vapaa työ.
Rakennukset, puut, portaat ja portit saivat hengen ja nimen. Leikittyänsä kuolleen päivän hengettömien nimien ja kuolleiden muotojen kanssa, leikki elävä nuoriso nyt haaveellista elämää täynnä sointuvia nimiä ja rattoisia tapauksia.
Silloin sitä purjehdittiin ympäri maan, rosvolaivoja pistihe esiin puiden ja nurkkien takaa, tai oli rosvoja väijyksissä portaiden alla. Ja sitä myöden kuin ilta pimeni ja hämärä haihdutti muistista päivän ankaran opetuksen, heräsivät ja lisääntyivät tuhlatut ja käyttämättömät voimat; ritarillisuus, järkähtämätön ystävyys ja urhoollisuus leimahtivat näkyviin pienissä hurjissa taisteluissa ja uhkayrityksissä, joita ei koskaan unohdettu.
Mutta hiljaisina syys-iltoina, kun pyökkipuun lehdet paksulta peittivät maan puiden alla, ennenkuin myrsky oli kiehtonut ne pois tai vahtimestari koonnut ne savustuskellariinsa, silloinkos intiaaneja ja tarkkampujia hiipi puiden varjossa — tai pyrki hallitus-istuinta tavoitteleva, onneton Stuart myrskystä ja raju-ilmasta huolimatta eteenpäin Betty Flagananin majasta pilkistävää valoa kohden.
Ja kun vahtimestarin savustuskellarin ovi aukeni, jotta punainen valo säteissä loisti pimeyteen puiden alle, istui siellä lukuisia Pyöröpäitä valkean ympärillä raskaat, kauluksilla ja kannustimilla varustetut saappaat jaloissa; heidän vaippansa riippuivat kuivumassa lieden ympärillä ja pitkät, ristikahvaset miekat seisoivat nojallaan muuria vasten. Vanha Betty nosti ympyriäisen, syrjästä mustaksi palaneen puukannen, ja suunnattomasta padasta nousi väkevä lampaanlihan, kaalin, perunain ja höysteiden haju, jotka aineet kaikki keitettiin yhdessä — ja muodostivat ylämaalaisten himoruuan.
Savustuskellarin takana ja koko koulurakennuksen alla oli salakäytäviä ja näkymättömiä aukkoja vanhain, ikikestävien luostarikellarien välillä, joihin rohkeimmat tunkeusivat ja joista he palasivat tomuisina ja kalkkisina.