Ja mitä he kertoivat, kävi luokasta luokkaan, teki tuon vihatun koulun alle perustuksen vanhoista, hirvittävistä luostarikertomuksista, salaisista seuroista, kuolleista munkeista, jotka kävivät kummittelemassa, matalakaarisista ikkunoista pitkine kalmankalpeine kuutamosäteineen.
Leikki taukosi, kun tuli kovin pimeä ja kissapöllöt alkoivat kirkua; ja korkeatornisesta tuomiokirkosta ja mustista munkkikellareista tuli niin paljo hirvittävää ja inhottavaa, että he läksivät kotiansa lukemaan läksyjänsä.
Pyökkipuut koulupihalla olivat suuria kauniita puita, mutta eräänä vuonna alkoi pohjoisimpana oleva surkastua, seuraavana vuonna kuivui se varsin; siellä täällä kuihtui rivissä puu ja tuuli taitteli talvella julman suuria, sisältä lahonneita oksia.
Kaikille puuntuntijoille tuli kiire, ja monenmoisia arveluja ja ehdotuksia esitettiin. Muutamain mielestä oli maa juurien ympärillä liian kovaksi tallattu, josta syystä he tahtoivat sitä vähäsen pengastettavaksi; toiset tahtoivat että rungot raapittaisiin ja muutamat olivat sitä mieltä, ett'eivät oksat saaneet tarpeeksi valoa ja tahtoivat sen vuoksi latvat lyhennettäviksi.
Kenenkään ei näkynyt tahtovan ymmärtää, että maa oli myreä, puut vanhat ja mädänneet, niin ett'ei mikään keino voinut estää niitä surkastumasta ja häviämästä.
Mutta samoin kuin puut eivät ottaneet viihtyäksensä, samoin tuntui siltä kuin olisi jokin taakka alkanut rasittaa itse koulua ja nuorisoa, jota ne varjosivat.
Ruoska ei enää hupaisesti elakoinnut kieliopin kanssa, se oli heitetty pois. Tämän eriämisen jälkeen näytti kieliopinkin kuihtumistaan kuihtuvan, juuri kuin leski, joka on kadottanut rakkaan miehensä. Latina ei enää tahtonut oikein ottaa itääkseen, vaikka siitä paljo vaivaa nähtiin; kukaan ei voinut olla näkemättä että tämän ihanan kielen taito vuosi vuodelta kävi ravun tietä.
Ja vaikk'eivät nuorukaiset oppineet puoleksikaan niin paljo latinaa kuin 30 vuotta takaperin, näyttivät he kuitenkin valjuilta ja liiaksi rasitetuilta. Oikein surku oli nähdä noita kalpeanenäisiä kääpiöitä, jotka tähän aikaan töin tuskin jaksoivat hinata itsensä mitä kohtuullisimpain, ylioppilastutkintoa varten vaadittavain oppimääräin lävitse — erittäinkin kun muisti miehiä, jotka ennen aikaan osoittivat "taitonsa."
Aaveentapaisina kulkivat nyt opettajat, tuo kuihtunut, äreä joukko, josta jokainen vuosien vieriessä kehitti eriskummaisuuttansa irvikuvaksi, kun heidän ainoa tehtävänsä tässä elämässä oli istua opetustuolilla seuloen tomua nuorisoon, jota he eivät ymmärtäneet.
Mutta moni huomasi oppikoulujen kuihtuvan. Koko maasta virtasi yhtäpitäviä havaintoja ja valituksia; kaikki koulumiehet läksivät liikkeelle, pistivät nenänsä papereihin ja kiehtoivat ilmaan hienon hienoa kielitieteellistä tomua sisältäviä pikku pilviä.