"Ei, ei, Gottwald, sinä sanot erehdyksestä väärin", lausui apulais-opettaja Aalbom kissanystävyydellä, sillä pikku Marius teki vian toisensa perästä, mutta hän ei tohtinut rehtorin tähden laskea haukkumasanojaan valloilleen. "Mietippä nyt, poikaseni — mitäh? fallo, fefelli, sanot, se on aivan oikein; mutta supiini — supiini, kilttiseni — mitäh?"
"— fe — fe — fe", änkkäsi Marius auttamattomana; hänen päässään ei enää ollut ajatuksen rahtuakaan.
"No mutta, herranen aika, mitä sillä kaksinnolla supiinissä teet?" huusi Aalbom; mutta silmäys rehtorin puolelta sai hänet hillitsemään itsensä. "Mietippäs nyt, Gottwald! Sinä tunnet aivan hyvin nuo verbit, kun vaan ajattelet; niitä ei ole useampaa kuin kolme, neljä sellaista — muistathan: pello, pepuli, pulsum — siis fallo fefelli — no?"
"— pulsum", vastasi Marius, kiertäen sinistä nenäliinaansa sormiensa ympärille.
"Mitä loruja, Gottwald, teetkö pilkkaa minusta? — oikein, herra rehtori, se on totta, ollaan nyt vaan levollisia — mitäh? — ole nyt vaan levollinen, poikaseni, niin selvenee asia; aletaan siis alusta, asioista, jotka tunnet sormillesi — ole vaan levollinen, mitäh? poikaseni!" hänen äänensä vapisi kiukusta: "siis: amo, amavi — no, supiini? — ama —"
"— ama —", toisti Marius ja hellitti nenäliinastaan.
"Vai niin, nyt menee liian pitkälle!" huusi Aalbom ja unohti varsin rehtorin; "oletko uppiniskainen, nulikka? Mikä ympyriäinen pöytä on latinaksi? Ympyriäinen pöytä? No, vastaatko?"
Mutta Marius ei äännähtänytkään, ja apulais-opettaja syöksyi häntä päin, juurikuin olisi tahtonut lyödä häntä rehtorista huolimatta. Mutta joko hän aikoi tai ei, kaatui Marius pöydän ja penkin väliin, ennenkuin apulais-opettaja ehti hänen luoksensa.
"Kaatuiko hän?" kysyi rehtori, tullen Aalbomin luoksi, joka seisoi kumartuneena, pöydän ylitse katsoa tuijottaen pikku Mariukseen.
Mutta samassa kuului mielenliikutuksesta vapiseva ja niiskutusten keskeyttämä ääni luokalta; kaikki kääntyivät ympäri ja näkivät Abraham Löfdalin seisovan suorana, kalman kalpeana, kasvot muuttuneina: "Hävytöntä — mitä hävytöintä!" lausui hän herittäen nyrkkiänsä Aalbomille. "Te olette — itse perkele!" sai hän vihdoin sanotuksi, tarttuen lujasti pöydän syrjään.