"No — mutta, Abraham — Abraham Löfdal! Oletko tullut tuikihulluksi, poika?" huusi rehtori; koko pitkänä opetusaikanansa ei hän koskaan ollut niin kovin pelästynyt. Itse Aalbomkin seisoi kuin kivettynyt ja unohti melkein pikku Mariuksen, joka makasi lattialla liikahtamatta.
Mutta Martti Perässäpyrkijä siirsi päättävästi penkin pöydän edestä ja nosti ylös Mariuksen; hän oli kalpea ja silmät olivat ummistuneina.
"Tuokaa vähän vettä", sanoi Martti äreällä tavallaan, pitäessään
Mariusta pystyssä.
"Niin, vettä — mitäh?" alkoi apulais-opettaja; "Gottwald on kipeä — hävytöntä on lähettää poika kouluun kipeänä — mitäh?"
Tällä välin seisoi rehtori Abrahamin edessä, tuijottaen häneen; vihdoin sanoi hän tyyneesti ja ankarasti: "Mene kotiosi, Löfdal! Minä puhun vanhempaisi kanssa."
Kuolon hiljaisuus vallitsi luokalla, kun Abraham kokosi kirjansa ja läksi. Suuttumus, joka oli kiehunut hänessä apulais-opettajan Mariusta kiduttaissa, raukeni niin kummallisesti äkkiä tyhjään; mennessään yksin koulupihan poikki — opetustunti ei vielä ollut loppunut — alkoi hän miettiä mitä oikeastaan oli tehnyt ja mitä hänen isänsä sanoisi.
Hän ei tohtinut mennä suoraa päätä kotio, vaan jätti kirjansa tutun leipurin luoksi, ja läksi pitkälle kävelylle kaupungin itäiseen osaan, jossa hänen ei tarvinnut peljätä helposti kohtaavan isäänsä.
Sillä välin virkosi pikku Marius tainnoksistaan, kun sai kylmää vettä kasvoihinsa; hän makasi puolen tunnin ajan sohvalla rehtorin salissa, jossa hänelle annettiin Hoffmannin rohtoja, kunnes vahvistui niin paljon, että vahtimestari voi saattaa hänet kotio; rouva Gottwald ei asunut kaukana kaupungissa.
Pikku Marius jätti siis koulun, kalpeana ja puolitunnotonna, nojautuen vahtimestariin, joka kantoi kaikkia hänen kirjojansa. Haisueläimet virtasivat kokoon ja juoksivat katsomaan häntä kasvoihin; muutamat aikoivat ruveta tekemään pilkkaa rottakuninkaasta, mutta eräs isommista sanoi: "Antakaa hänen olla, hän on kipeä."
Ensi kerran pääsi hän siis pilkatta vihollistensa lävitse.